keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

SUPER GONE

Olin aamulla melko varma siitä että tarvitsisin valtavan annoksen kesää suoraan suoneen. Katselin silmät ristissä videoita Korkeasaaren arjesta ja taustalla kaikuva lokkien huuto sai minut potemaan hienoista haikeutta toukokuun ensimmäisiä helteitä ja sataman jäätelökioskia kohtaan. Pitkän horrostamisen jälkeen tekisi mieli elää hieman, matkustaa jonnekin, istua junassa ja juoda pillimehua paljaat hiekkaiset jalat penkille nostettuna. Nyt kun kesän ohjelma on jotakuinkin tiedossa, turha ahdistus alkaa väistyä ja pieni innostus hiipiä tilalle. Tylyconin liput hurahtivat harmittavasti ohitse, mutta Desucon kutsuu kesäkuussa ja opintotuki juoksee heinäkuun loppuun kieliä opiskellessa. Hain kyllä kesätöitäkin, mutten jaksa odottaa ihmeitä kaupungilta jossa töitä ei ole herunut ennenkään.

Disturbia turautti tuulahduksen sitä kaivattua kesää meidän ahtaasta postiluukusta hämmästyttävällä viikon toimitusajalla. Tilasin muutaman söpön t-paidan mustan kellohameen kaveriksi ja yhden katu-uskottavamman röllipaidan, joka on juuri sopivasti sitä kummallista tummanharmaata josta kissankarva ei erotu kirveelläkään. Täytyy myöntää että säikähdin ensiksi paitojen suurehkoa kokoa. Joku kummallinen käsitys on roikkunut matkassani teiniajoista asti, muutun nimittäin välittömästi valtavaksi virtahevoksi jos paita ei ole niin ihonmyötäinen kuin vain voi olla porautumatta nahan alle. Hämmästyksekseni minkäänlaista muodonmuutosta ei tapahtunut, näytin itse asiassa ihan kivalta ja uskalsin jopa irroittaa hintalaput paidoista. Hankintalistalta puuttuvat enää käytännölliset kesäkengät, kahdet mustat pillifarkut ja pitkähihainen. Päätin etten osta pöksyjä ennen kuin olen taas normaaleissa mitoissani ja yritin vakuuttaa itselleni ettei se viidellä sentillä kasvanut reidenympärys ole vielä laskettavissa ''huolestuttavaksi lihomiseksi'' vaikka farkkuni repesivätkin.

Vähille vaatteille pyhitetyn vuodenajan lähestyminen vetää ajatukset jatkuvasti painoon, omaan kroppaan ja niihin päiviin jolloin en ole viitsinyt kuntoilla. Välillä on pakko muistuttaa itseään että hyvältä näyttää, hyvältä tuntuu ja kolme kuntoilukertaa viikossa riittää. Koko hysteerisyys aiheesta ärsyttää niissä mitoin että tekisi suunnilleen mieli pyyhkiä takamus jokaisella kaupan kassalla paistattelevalla naistenlehdellä, joka kehottaa pudottamaan kiireesti ne kymmenen kiloa ennen rantakauden alkua. Välillä tuntuu että koko elämä on yhtä pakkomielteestä toiseen tanssimista. Aina kun alkaa stressata, onnenpyörä pyörähtää päässä ja valitsee kulloisenkin kauhuskenaarion. Tähän astisia kestosuosikkeja tuntuvat olevan a) oma piilevä kuolemansairaus b) kissojen piilevä kuolemansairaus c) piilevä kuolettava vahinkoraskaus (joka ei tietenkään näy testeissä tai vatsan koossa) ja d) holtiton lihominen ja ajautuminen yleiseen rappioon. Kyllähän se ärsyttää, mutta hyvä puoli on se, että kun tunnistaa omat taipumuksensa, osaa myös tarpeen tullen puuttua niihin. Voisitko kesä nyt vain tulla kiltisti niin huolet puolittuisivat kerralla?

perjantai 24. helmikuuta 2017

Pantterista pastelliin ja takaisin


Eräänä epäilyttävänä päivänä eksyin vanhan surisevan kovalevyni syövereihin. Se minkä piti olla hauska muisteluretki teiniaikojeni noloimpiin meikkikokeiluihin, päätyikin onnettomaan huokailuun ja syvään tyytymättömyyteen vaatekaappini nykyiseen sisältöön. Menneiden aikojen Mikla oli toki melankolinen, mutta omasi tuhatkertaisesti paremman tyylisilmän kuin nykyinen matami. Tajusin jossakin vaiheessa tylsyneeni, menettäneeni teräni ja hautautuneeni mukavien lötköpöksyjen maailmaan. (Juuri sinne minne en teininä koskaan aikonut päätyä!) Pengoin koko kirpparivaatesäkkini lävitse, mutten harmikseni löytänyt vanhoja leopardihousujani tai niittiliivejäni. Bändipaidat hukassa ja nahkashortsit mieron tiellä, kirosin turhan rojun hävittämisvimmani maanrakoon ja mykistyin hetkiseksi silkasta tyrmistyksestä.

Kaksi kuukautta ostoslakkoa alkaa olla takana päin ja uskon hiljalleen saaneeni jonkinlaisen käsityksen siitä mitä tarvitsen ja mitä en. Hävittämisvimmani saa jyllätä vielä sen verran että laitan kirpputorille kaikki ''nääh'' vaatteet, joita en tullut pukeneeksi päälleni edes silloin kun kaikki muut rynttyyt olivat pyykissä. Tarvitsen kahdet uudet farkut, toiset revittäväksi ja toiset siivoksi työasusteeksi. Tarvitsen epoksiliimaa lempikorkokenkieni korjaukseen, jonkin napakan pitkähihaisen ja niittejä  aivan helvetisti niittejä.



torstai 16. helmikuuta 2017

Nukkavierulla virneellä


Kampaamon lattia peittyi karheaan oranssiin ja minun pääni tuntui keventyvän ainakin puolella sitä mukaa kun pääsin muinoin mustan murhaamista latvoistani eroon. Hyvä hiustenleikkuu tekee yllättävän paljon, olin jo pihiyksissäni ehtinyt unohtaa miten raikkaalta ja sievältä elämä tuntuu kun edes hiukset ovat hyvin. Punaisissa haalareissaan puuskuttava pikkutyttö kutsui minua hienohiuksiseksi tädiksi enkä malttanut olla virnistelemättä valtavan eskimotakkini uumenissa roskapussit molemmissa käsissä. Tyyli on onnistunut silloin kun se ilahduttaa sekä omaa sisäistä lasta että niitä oikeita. Elän tavallaan nytkin lapsuuteni unelmaa: minulla on ne äidin kieltämät värikkäät ponihiukset, asunnollinen kissoja ja lupa syödä suklaata silloin kun lystää. Ei onnellisuuteen loppujen lopuksi tarvitsekaan monimutkaisia asioita, ei vaikka oma pää tuntuu toisinaan toitottavan toista. Koska lähestyvä kevät on aina karu ja nukkavieru, listasin itselleni hassuja asioita jotka tekevät minut iloiseksi.

1. Se kun kahdelle saparolle solmitut hiukset pomppivat jumpatessa. Tuntuu mukavalta kun lämpimät hiukset hipaisevat aina silloin tällöin paljasta ihoa. Hekottelen hirveästi haarahyppyjä tehdessäni koska sekä saparot että ylisuuri treenipaitani sinkoilevat ilmaan samaan tahtiin kun loikin ylös ja alas. Tämän(kin) takia jumppaan mieluummin piilossa muiden katseilta.

2. Pienten lasten vilpittömät kommentit. Etenkin ne joiden mukaan olen prinsessa tai kysymykset siitä voiko Petrin platformeilla (joissa on koristejouset sisällä) pomppia kuin vietereillä.

3. Öiset naurukohtaukset. Herään toisinaan omaan hervottomaan nauruuni nähtyäni jotakin omasta mielestäni todella fiksua ja hauskaa unta. Yleensä kun Petri kysyy millaista unta olen nähnyt, tajuan itsekin miten järjettömän dorka se on ollut.

4. Onnistunut siivouspäivä. Rakastan aivan järjettömästi juuri jynssättyä asuntoa, puhtaita lakanoita ja sitä kuinka avonaisesta ovesta virtaa sisälle raikasta ilmaa. Pidän siitä kun kylpyhuoneen jokainen pinta on pesty ja ilmassa leijailee vielä pieni lämmin kosteus sekoittuneena mietoon vaniljan tuoksuun.

5. Raukea sohvamakoilu auringonvalossa. Lämpimissä valoraidoissa torkkuvat kissat, villasukat, puolikas vesimeloni ja Petrin hihkunta pelien timmellyksessä ovat yksinkertaisesti parasta.

6. Mother Motherin uudet kappaleet, kuolen sisäisiin tuskiini kun en vain voi linkata kaikkia tänne