sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Kuinka minusta tuli kissanatsi?


Harva asia maailmassa herättää minussa sen kummempaa intohimoa, mutta jos yksi aihe varmasti tuottaa tunteiden paloa niin se aihe on kissat. Olen pääsääntöisesti rauhallinen ujo hissukka, mutta kissojen vuoksi voisin vaikka laulaa melodramaattista oopperaa keskellä suurkaupungin toria jos siitä oikeasti olisi jonkinlaista hyötyä maailman kissatilanteelle. Päässäni on joskus yön pimeinä tunteina pyörinyt absurdeja ajatuksia siitä mitä tekisin jos murtovaras syöksyisi yllättäen asuntooni valmiina sieppaamaan kallisarvoiset nelijalkaiseni ja olen päätynyt monet kerrat mietteissäni sankarilliseen miekkataisteluun keskellä olohuonetta. Aivan sama toimisiko miekkana lampunjalka tai tekokuusi, puolustaisin rakkaitani viimeiseen asti kuten kaltaiseni hullun kissamuijan kuuluukin.

Sain ensimmäisen kissani kun olin täyttänyt yhdeksän. Pieni rispainen kissanpentu ilmaantui pihallemme kärkkymään kanalan ruokia ja muutaman päivän metsästyksen päätteeksi isä sai kannettua villapaidan uumenissa rääkyvän käärön sisälle turvaan. Olin haltioissani, kuin taikaiskusta kissan omistajaa ei löytynytkään ja sydäntäraastava purnaamiseni sai vanhemmat suostumaan siihen että puolivilli koltiainen jäi meille. Olin jo kauan ennen Tintin tuloa pitänyt kissoista, mutta tuo ensikohtaaminen sai minut suorastaan rakastumaan. Monia vuosia myöhemmin sain kuulla että kissanpentu oli peräisin tien toiselta puolelta, jossa eräs epämiellyttävä turaäijä oli ollut lopettamassa kissapesuetta kun yksi niistä pääsikin vahingossa karkuun. Sellaista elämä kuitenkin maalla oli. Naapurustossa lähestulkoon kaikilla oli kissoja ja kissat myös vaihtuivat usein. Oli täysin normaalia että kaksivuotiaat kissat katosivat petojen suihin tai jäivät auton alle. Ketään ei juurikaan hetkauttanut leikkaamattomana talolta toiselle vaeltelevat urokset elleivät ne kusseet ovenpieluksia pilalle tai tapelleet omaa kissaa sen verran pahaan jamaan että lääkärikäynti oli tarpeen. Ehkä järkyttävin asia jota pidin täysin normaalina oli se, että kissat saattoivat ihan hyvin viipyä kesäreissuillaan jopa kuukauden putkeen ilman että kukaan alkoi edes etsiä. Kissathan olivat vain kissoja. Luonto toimi niin ja uusia kyllä saisi vaikka ilmaiseksi.

Aloin valaistua asioista vasta noin viisi vuotta sitten kun muutin omilleni ja päätin toteuttaa pitkäaikaisen unelmani pyhän birman hankkimisesta. Sitä ensimmäistä aikuisiällä suunnitellusti hankittavaa kissaa etsiessäni jouduin oikeasti tutustumaan kissoihin lajina ja järkytyin siitä miten vähän olin oikeastaan niistä edes tiennyt. Kissat voivat elää kevyesti 18 vuotiaiksi. Kissaa ei saa lain mukaan jättää yli 24 tunniksi yksin. Kissa on 100% lihansyöjä ja kaupan ruuissa on silti vain 4% lihaa. Kissallekin kertyy hammaskiveä jota pitää poistattaa lääkärissä säännöllisesti. Kissan voi pestä. Kissaa voi kouluttaa. Kissa ei ole moksiskaan kynsien leikkaamisesta. Kissa kuuluu opettaa käsikesyksi. Suurin tajuaminen kuitenkin iski silloin kun tulin pohtineeksi sitä voisinko koskaan laskea vajaan tonnin maksanutta kissaa maalla pihalle kuten maatiaista. En tietenkään voisi. Siinä hirveän huonon omatunnon kourissa tulin ymmärtäneeksi että kotikissoja kohdellaan Suomessa aika helvetin karmeasti vanhojen asennevammojen lisäksi siksi että niistä ei tarvitse maksaa ja niitä on aivan liikaa. Kissaa ei edelleenkään nähdä täällä, sivistyneessä pohjoismaassa, samalla tavalla suojelua, rajoja ja hoitoa tarvitsevana lemmikkieläimenä kuin esimerkiksi koiraa. Ymmärrän kyllä maatilojen työkissat kunhan niistä pidetään aikuisten oikeasti huolta, mutta valitettavan iso määrä kissoja jolkottelee pitkin vilkkaiden teiden reunoja taajamissa missä koko touhu on kiellettyä. (En nyt oikeasti jaksa uskoa että siellä omassa pienessä rivarinpätkässä on niin suurta hiiriongelmaa että nelijalkainen tuholaispartio pitäisi päästää kiertämään koko asuinalue milloin lystää.)

En ole itsekään mikään maailman mahtavin ja fiksuin lemmikinomistaja, mutta ainakin yritän parhaani. Pian sen oman birman saatuani liityin facebookissa muutamiin kissaryhmiin joissa saatoin oppia lisää kissanhoidosta asiaan enemmän perehtyneiltä ihmisiltä ja olen mielelläni jakanut kuulemiani ohjeita myös eteenpäin silloin kun tarve on vaatinut. Pääasiassa ryhmissä on saanut keskustella hyvässä hengessä, mutta aika usein sitä tulee saatua lunta tupaan lapsuudestakin tutuilla iskulauseilla kuten ''Kissalla on oikeus kokea äitiys!'' ja ''Ei ne kissat ennenkään lääkärissä käyneet, ne vain kuolivat terveinä vanhuuteen!'' sekä ''Näin on tehty aina ennenkin!'' Minua on haukuttu narisevaksi besserwisseriksi, mitään elämästä ymmärtämättömäksi kaupunkilaistytöksi, kokemattomaksi nalkuttajaksi, ärsyttäväksi valistajaksi ja ihan muuten vain helvetin kissanatsiksi. Omaan silmään on aika mielenkiintoista miten nimenomaan vanhentuneen (ja kissoille vahingollisen) tiedon jakajat ovat myös niitä äänekkäimpiä riidanhaastajia kissapalstoilla, olit itse miten asiallinen, ystävällinen ja ymmärtäväinen tahansa. Oli miten oli, vaikka sitä aika ajoin tulee sellainen olo että tekisi mieli vetää paperipussi päähän ja vetäytyä kaikesta kissoihin liittyvästä keskustelusta ikuisiksi ajoiksi, jaksan mielelläni kaiken kuran jos jossain on oikeasti joku joka saa noista keskusteluista saman hyödyn kuin minä aikoinani sain. Ohessa listattuna suosikkiörvellykseni joita kissakeskusteluissa pyörivä väkisinkin kuulee:

  • Minulla on kissoista 40 vuoden kokemus ja tiedän niistä kaiken, ikinä ei ole tarvinnut yhtäkään kirjaa tai artikkelia lukea aiheesta koska käytäntö on opettanut minulle kaiken!
  • Miten niin se halvin markettiruoka on pahaksi kissoille? Ei sitä myytäisi jos se olisi huonoa ravintoa, ei ihmisillekään myydä mitään mikä olisi niiden terveydelle vaaraksi!
  • Vilja kuuluu olennaisena osana kissan ruokavalioon koska kissa syö hiiriä ja hiiret syövät viljaa
  • Kissani on kostonhimoinen mulkku, se pissailee pitkin asuntoa ihan tahallaan
  • Kissallani on oikeus kokea äitiys, se suree jos ei koskaan saa pentuja
  • Kissani pitää saada panna edes kerran elämässään tunteakseen itsensä miehiseksi mieheksi
  • Kissani kyllä tunnistaa mikä on myrkyllistä ja mikä ei, ei kasvien kanssa tarvitse varoa
  • Se että kissani ulkoilee leikkaamattomana on oma asiani, ei se minun vikani ole jos jonkun toisen kissa saa pentuja minun kissani kanssa tai joutuu lääkäriin tapeltuaan kissani kanssa
  • Sillä että kissani tekee joka vuosi kahdet pennut ei ole mitään tekemistä sen kanssa että Suomessa hylätään 20 000 kissaa joka vuosi, kaikki pentuni pääsevät aina rakastaviin loppuelämän koteihin
  • Kissa on halpa ja helppo lemmikki (oma suosikkini)
  • Kissa kannattaa antaa pois tai lopettaa kun vauva syntyy
  • Kissa kannattaa antaa pois tai lopettaa kun taloon tulee koiranpentu
  • Kissa kannattaa antaa pois tai lopettaa jos muuttaa maalta kaupunkiin
  • Kissa kannattaa antaa pois tai lopettaa jos siitä koituu eläinlääkärilaskuja
  • Kissa kärsii jos sitä rajoittaa millään tavalla, sitä ei saa kieltää tai pitää sisällä
  • Kissan pitäminen sisällä on Jumalan leikkimistä, ei ihminen voi päättää sellaista! (Toinen suosikkini)
  • Kissasta ei pidä pyytää rahaa, rotukissojen kasvattajat rahastavat toiminnallaan
  • Kissojen rokottaminen on turhaa vouhotusta ja rahastusta
  • Kissojen käyttäminen eläinlääkärin tarkastuksissa on turhaa vouhotusta ja rahastusta
  • Jokaisella meistä on oikeus pitää lemmikkiä vaikkei olisikaan varaa maksaa leikkauttamisesta, rokotuksista, madotuksista, kissanhiekoista tai eläinlääkärikäynneistä!

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Sunnuntai

Ruplattavassa kahvipannussa on jotakin romanttista. Odotin kahvia vesi kielellä, lasipannun pinta höyrystyi suurille pulleille pisaroille ja sen sisältämä neste häilyi ystävällisestä kullanruskeasta sysimustaan sitä mukaa kun kuuma juoma lorisi suodattimen läpi. Vielä muutama vuosi sitten vihasin kahvia ja vielä kahvia enemmän vihasin sitä kuinka sukulaiset kerta toisensa jälkeen möläyttelivät joko olin oppinut juomaan sitä. No nyt opin, koska oli pakko. Vaihtaisin koska tahansa teehen jos vain voisin, mutten ole uskaltanut kokeilla kuin yhden kupillisen silloin tällöin kaapin perälle unohtuneita jämiä. Nyt kun sain lahjaksi kauniita teekukkia, en voi muuta kuin kokeilla, jonakin päivänä, jos vatsa kestää. Jos. Suurimman rakkauden kahviin herätti vaniljasoijamaito, jota lorauttelen nykyään suurinpiirtein kaikkialle: kahviin, kaakaoon, puuroon, smoothieihin ja joskus ihan muuten vain suoraan suuhun. Maidon välttely on sujunut melko hyvin ellei satunnaisia juustovoileipiä lasketa, mutta lihan ei niinkään. Kouluruualla on helppoa valita kasvislinjasto, mutta kotona laiskuus vie makaronilaatikon ja nakkisopan äärelle. Muutama hyväksi koettu kasvisruokaresepti kuitenkin verestää mukavasti muistoja siitä miten kevyt olo viime kesänä oli. Ehdottomat lempparini ovat härkispastakastike (maailman helpoin ruoka) ja kikhernecurry, winkwink niille jotka pohtivat vegaanisten sapuskojen lisäämistä arkeen!

Hassua miten paljon lisääntyvän valon määrä voi vaikuttaa ihmiseen, olo on suunnilleen kuin talviunilta heränneellä karhulla. Yhtäkkiä pystyykin taas ajattelemaan selkeästi ja päänsisäinen tahmeus alkaa hiljalleen kaikota kesän ikävöinnin tieltä. Heräsin tänään yhdeksältä, värjäsin hiukset, tein ruokaa, tiskasin, katselin youtubesta videoita, leikin kissojen kanssa ja päivää on vielä vaikka kuinka paljon jäljellä imurointia ja pilatesta varten. Joulukuussa tuntui siltä ettei päivässä ehtinyt kuin juoda aamukahvin, istua tietokoneella, märehtiä ja mennä takaisin nukkumaan. Pitkästä aikaa kaiken myllerryksen keskellä sitä tulee tunteneeksi innostusta ja odotusta tulevasta, vaikka koulussa olisikin vähän kiireistä ja kukkaro ammottaisikin tyhjyyttään. Ja niin sen elämän kai kuuluukin olla. Mukavasti sekaisin.

lauantai 20. tammikuuta 2018

Hillitse himosi, hallitse halusi

Lahden henkkamaukassa on hyvät kattovalot. Raahasin koppiin käsivarret notkuen kasan kenkiä, kaksi paitaa ja neuleen ihan vain huvikseni. Tavallaan kaipaan sitä tunnetta minkä uusien vaatteiden ostaminen aiheuttaa, pientä innostusta ensimmäisestä kerrasta jolloin pitäisin vaatteitani, pehmeästä kankaasta ja käyttämättömistä kengistä. Hintalappujen leikkaamisessa ja ostosten laskostamisessa vaatekaappiin on sitä jotakin mikä saa niskavillat nousemaan mielihyvästä, mutta loppujen lopuksi suurin osa hetken mielijohteessa napatuista kankaan kappaleista jää lojumaan kissankarvaisina lattialle jo ensimmäisen käyttökerran jälkeen. Vaatekaappini on yksi suuri musta mylläkkä kun pengon tylsiä vaatteitani läpi. Vaatteita on ihan hirveästi, mutten loppujen lopuksi käytä niistä kuin muutamia mukavaksi koettuja yhdistelmiä. Pääsin joulun alla viimeinkin eroon isosta kassillisesta käyttämättömiä yksilöitä, mutta jo lastin lähdettyä kirpparille tajusin että kaapissa kummittelee yhä läjäpäin rynttyitä ihan vain siksi että ehkä joskus keksin niille käyttöä (todennäköisesti en koskaan.) Pistin viime talvena merkille että silloin kun olo on muuten väsynyt, alakuloinen ja tunkkainen, ostelen tarpeettoman paljon vaatteita ihan vain piristääkseni itseäni. Tänäkin tammikuuna mieli on vetänyt kauppoihin ihan vain katselukierroksille vaikken varsinaisesti tarvitsekaan mitään. Viime vuodesta viisastuneena olen kuitenkin alkanut kysymään itseltäni jokaisen tavaran kohdalta tarvitsenko sitä oikeasti vai haluanko vain kohottaa mielialaani. Ei itsensä hemmottelussa mitään väärää ole, mutta jos ostos tuntuu hyvältä kassalla muttei enää kotona, ei sitä enää taideta laskea hemmotteluksikaan. Lähdin kaupasta tarvitsemani pitkähihaisen kanssa ja jätin kännykkääni kuvat kengistä ja vartalotuoksusta, jotka olisin tahtonut ostaa huvikseni. Ehkäpä palaan niiden luo jos se yhä tuntuu hyvältä idealta vielä seuraavassa kuussa.

Tämän vuoden tavoitteisiini kuuluu yksi hurja tehtävä: kaikki turha pellolle vaatekaapista, tunnearvosta viis! Jos en ole käyttänyt jotakin kahteen vuoteen, en todennäköisesti tule sitä käyttämään jatkossakaan. Jos tämän vuoden lopussa pystyn navigoimaan vaatekaapissani ilman karttaa, viidakkoveistä ja kompassia, olen päässyt jaloon tavoitteeseeni varsin onnistuneesti.