maanantai 14. elokuuta 2017

Reissatessa roiskuu


Kävin pitkästä aikaa (melkein) koko perheen kanssa reissussa. Tallinnan katuja huuhtoi ajoittainen rankkasade kun kiiruhdimme säätä hekotellen pitkin vanhankaupungin kumpuraisia mukulakivikatuja nähtävyyksien perässä. Sateenvarjot pomppivat päiden päällä, lokki kerjäsi nenäkkäästi herkkuja turistimeressä ja paahdetut kanelimantelit lämmittivät kämmeniä ruskean paperitötterön lävitse. Hassua miten vähän kaatosade vaikuttaa matkan laatuun kun seura on hyvää, yllätyskastumiset lähinnä kirvoittivat yllättyneitä kiljahduksia ja virneiden sävyttämiä vitsailuja loistavasti valitusta ajankohdasta. Virukeskuksessa näin maailman kauneimman teepannun. Kävin tuijottelemassa pääkallolla varustettua posliinikaunotarta useampana päivänä putkeen kulmat tuskallisessa kurtussa. En ostanut pannua, oli pakko olla inhottavan järkevä. Sain kuitenkin uuden kauniin päiväkirjan ja mätsäävät pupukorvakorut äidin ja pikkusiskon kanssa, enkä halua edes ajatella sitä suklaamäärää jonka ahdin karkinnälkäiseen kitaani hotellihuoneen pehmoisissa lakanoissa. Olin jo unohtanut miten mukavalta tuntuu yöpyä hotellihuoneessa, nukkua juuri vaihdetuissa lakanoissa, tuoksua puhtaalta ja levitellä rapisevia ostoksia pitkin upottavaa sänkyä kylpytakkiin kääriytyneenä. Join tasan yhden lasin kuohuvaa ja kärsin heti krapulasta. Vanhuus iski etuajassa.



Ehdin olla Viron reissun jälkeen kotona neljä ärtymyksentäyteistä päivää, joiden aikana selvisi että kerrostalomme häkkivarastoihin oli murtauduttu peräti kolme kertaa peräkkäin. Kaiken kukkuraksi joku oman elämänsä superkapinallinen tyhjensi pyöräni renkaat, varasti naapurin pyörästä jarrut ja levitteli häkkivarastostamme nyysittyjä papereita pyörävarastoon. Koko tilanne otti pannuun ja rajusti, eikä suinkaan vähiten silloin kun polkupyörä piti raahata hissittömän talon neljänteen kerrokseen turvaan. Toivon pyhästi kaikkea pahaa niille niljakkeille joiden mielestä ilkivalta oman talon asukkaita kohtaan on hupaisa ajatus. Onneksi Petri on luvannut auttaa voimailemaan pyörää portaita pitkin jollei taloyhtiö saa ilkivaltaa kuriin ennen koulujen alkua.

Matkasin perjantaina Hämeenlinnaan Ennsesterin tykö nauttimaan elomessujen paahteisesta säästä ja aurinkorasvan tuoksusta. Höyryävä kojuruoka, livemusiikki, irtojäätelö ja iloinen hälinä jäivät messuista päällimmäisenä mieleen. En tajua miten jokin niin yksinkertainen asia kuin nurmikolla istuskelu ja leppoisa rupattelu voi tuntua niin luksukselta kuin silloin tuntui. Heitimme talviturkkimme nauraen ja kiroillen, söimme kokonaisen suklaakakun ja katsoimme putkeen koko Orphan Blackin ensimmäisen tuotantokauden. Tajusin kotimatkalla että juuri sitä olin koko kesän kaivannutkin. Muistio itselleni: hengaile useamminkin kokonaisia päiviä ulkona, se on yllättävän virkistävää kun ottaa huomioon miten paljon tulee istuttua koneella töiden ja koulun puolesta.

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Pizzaa syövä viikatemies

Ah sitä auvoa joka rahatonta kohtaa kun pari kuukautta sitten tilatut kengät tulevat postissa. Sitä tulee miettineeksi omien valintojensa järkevyyttä, mutta toisaalta, kiiltävät kengät lohduttavat kaaliruokien keskellä kärvistellessä. Tilasin ensimmäiset Iron Fistini jännityksestä hikoillen, sillä epäilin suuresti ankkajalkani mukavuusastetta astetta tyylikkäämmissä kengissä. Turhaan jännitin. Kengät ovat mukavat, lättäjaloilleni tarkoitetut pohjalliset mahtuvat sisään eivätkä pikkuvarpaat kuristu kuoliaiksi. Kantapäällä on hieman liikaa tilaa, mutta tilanne korjaantunee joko silikonipehmusteilla tai aavistuksen paksummilla sukilla. Hommailin myös kesäkuun puolella tummanpurppuraisen huulipunan jota olen jo pidempään haikaillut, mutten ole käyttänyt sitä kuin piilossa kylpyhuoneen uumenissa. Pitäisi opetella käyttämäänkin, minulla ei ole koskaan ollut erityisen räväköitä huulipunia, joten lopputulos on muhjuinen kuin mustikansyöntikisoissa.

Koko kesä tuntuu hurahtavat ohitse hurjaa vauhtia ja ajan kulun huomaa helposti pientareilla tiuhaan tahtiin vaihtuvista kukista. Rönsyilevät lupinit ovat jo vaihtuneet pulleisiin apilankukkiin ja minä joudun tosissani hillitsemään itseäni jotten poimi niitä korvan taakse työpäivän koristeeksi. Kesägraafikkona olo on ollut melko leppoisaa ja tuntuu hykerryttävän hyvältä (joskin hämmentävältä) kun omaa työtahtia kehutaan tehokkaaksi silloinkin kun itse koen matelevani etanavauhtia eteenpäin. Note to myself: panosta myös sellaisiin vaatteisiin, joita voi pitää kaikenlaisten asiakkaiden kanssa. Kaikkien mielestä pizzaa syövä viikatemies ei sovi vakavasti otettavan graafikon vakioasusteisiin.

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Aneemisen laihaläskin päiväkirja


Ruokavalio mullistui niin extemporena etten ehtinyt syödä sitä viimeistä rasvaa tihkuvaa grillimättöä, kuten olin etäisissä kuvitelmissani luullut tekeväni. Hassua kyllä, se ei edes harmita. Kun ruoka pääsi loppumaan jääkaapista, minä ja Petri päätimme alkaa syömään pääasiassa kasvispohjaisesti. Se oli vähän niin kuin olisi repäissyt laastarin mahdollisimman nopeasti irti: ei turhia jäähyväisiä roskaruualle, vetistelyjä tai kauhisteluja. Ensimmäiset pari päivää olivat hirveitä, koska kumpikaan ei jaksanut käydä kaupassa tai ollut sen kummemmin suunnitellut mitä syödä. Kokattuani pari yököttävää yritelmää, itkettyäni nälkää ja avattuani lopulta youtuben ihmeellisen maailman tajusin ettei se nyt niin vaikeaa olekaan.

Myönnän suoraan että heti ensimmäiset ajatukseni kasvispohjaisesta ruokavaliosta olivat että minusta tulee hassulta haiseva aneeminen laihaläski joka kuolee säännöllisin väliajoin papujen aiheuttamiin vatsavaivoihin, mutta kun tarkemmin ryhdyin miettimään, tajusin että minähän olen jo vatsavaivainen aneeminen laihaläski. Hassua miten ravintoarvot alkavat huolestuttaa heti kun puhutaan kasvisruokavaliosta, mutta eineksillä voi elää vaikka viikkoja putkeen vailla murhetta moisesta. Ahmin dokumentteja aiheesta ja se vain vahvisti käsitystäni siitä että olen apina ja tarvitsen apinoille suunnattua ruokaa (heh.) Kahdella ja puolella viikolla ei vielä voi hirveästi rintaa röyhistellä, mutta kaikista epäilyistäni huolimatta huomaan konkreettisia muutoksia olossani jo nyt. Flegmaattinen raskas olo? Poissa. Turvotus? Poissa. Tuntuu oudolta pyöräillä töistä kotiin ja vain alkaa puuhastelemaan jotakin sen sijaan että rojahtaisin suoraan sohvan uumeniin potemaan koko illan kestävää koomapotilastilaa. Poissaolollaan loistavat vatsaongelmat ovat isoin muutos, olin jo niin tottunut siihen että ruokarumpuni on 24/7 sekaisin, että normaali toiminta tuntuu ihmeelliseltä. Kyllä ne kolme pudonnutta kiloakin kohottavat mielialaa, kun muistaa ettei paino ole kuin jojonnut kilon alas ja aina kaksi ylös viimeisen puolentoista vuoden ajan.

Minulla ei ole koskaan ollut erityisen hyvä suhde ruokaan. Olen laskenut kaloreita, kärvistellyt kiukkuisena nälän partaalla, ahminut itseni kipeäksi ja oksentanut. Ajattelin että nyt kun kaikki muu on kokeiltu niin mitä menetettävääkään enää on. Luulen että kypsyttelin ajatusta jossakin alitajuntani uumenissa jo keväällä seurailtuani tuttujen kasvissyöntiä kummallinen levottomuus päällimmäisenä mielessä. Itse ehdotus kuitenkin tuli Petriltä isona yllätyksenä. Tiedän etten jaksaisi totaalikieltäytymistä, joten emme ole harrastaneet armeijakuria aiheen äärellä. Jos joskus tekee mieli maksamakkaraa sitä saa syödä ja synttäreiden kunniaksi voi tilata pizzan. Herkut herkkuina ja kohtuus kaikessa. Voisin juhlia ja julistaa megafonin kanssa torilla miten hyvältä tuntuu syödä miten paljon vain lystää ja kuinka värikäs ruoka on sielun pelastus, mutta taidan nyt kuitenkin pysyä henkseleissäni ja odottaa nöyrästi sen puoli vuotta ennen kuin alan jyrisemään aiheesta sen kummemmin. Nyt kuitenkin tuntuu kivalta. Kauramaito on kaveri.

Ps. Kuvista puuttuu melkein kaikki lämpimät ateriat koska ehdin aina syödä ne ennen kuin kuvaaminen tulee mieleen! En syö pelkästään näkkäriä, paprikaa ja salaattia.