torstai 19. heinäkuuta 2018

Paahde


Kotiin tullessa rappukäytävässä tuoksui hiekka, helle ja vastapaistetut letut. Jännästi sitä ehtii viikon maailmalla matkailun aikana unohtaa mihin kuntoon on kotinsa jättänyt, kompastelin eteisen hämärässä nurkkaan unohdettuihin pahvilaatikoihin ja kahteen kokoamattomaan Ikea-lipastoon. Aika oli kuin pysähtynyt siihen hetkeen jolloin olin kotoa lähtenytkin, kissat tervehtivät riehakkaalla käytävämaton raatelemisella ja Petrikin oli tuttuun tapaansa asemissaan tietokoneella. Toin mukanani jo perinteeksi muodostuneet tuliaiset: liian raskaan repun, kuivakakkua ja kaktuksen. Upposin sohvalle viikoksi ja koomasin pois lähestulkoon kohtalokasta sosiaalisuuden yliannostusta vannoen etten enää ikinä seurustele viitenä peräkkäisenä päivänä eri ihmisten kanssa. En oikein osaa edes kuvailla millaista oli matkustaa pitkästä aikaa susirajalle - osa siitä liene aivoja turruttavan paahteen syytä, osa pitkään jatkuneen koti-ikävän. Neljäsataa kilometria perheen ja sukulaisten luokse ei ole ennen tuntunut mitenkään erityisen pitkältä matkalta, teinivuosien itsenäistymiskiukku on varmaankin laantunut sen verran ettei ekstemporepäiväkahvit tunnu enää laisinkaan pahalta ajatukselta. Ilma oli koko reissun ajan kuin linnunmaitoa ja Ilosaarirockia odotteleva Joensuu kylpi hyväntuulisessa metelissä aina pikkutunneille saakka. Asuin koko viikon kevyessä pikkumustassa ja olisin jatkanut samaa sievistelevää linjaa kotonakin ellei ihokin tuntuisi ylimääräiseltä kerrokselta näillä lämpötiloilla.

Viikon reissun ja viikon kooman jälkeen alkoi vähän huonosti ajoitettu kesäkurssiviikko. Kenellä muka toimii pää kun hiki valuu, työtuoli liimautuu paljaisiin reisiin ja kone hohkaa kuumaa ilmaa jo muutenkin pätsimäiseen asuntoon? Onneksi tehtävien pakoilu facebookin kissaryhmissä antoi oivallisen idean märästä pyyhkeestä mukavana viilentäjänä. Pylly ja minä olemme jo testanneet moista metodia ja todenneet sen toimivaksi, mutta Manas luo lähinnä murhaavia mulkaisuja jos lähestyn sen pitkää villaa märkä pyyhe käsivarsillani. Tulkoon trooppinen myrsky, sade ja ukkonen, tahtoisin kovasti testata uutta farkkutakkiani sulamatta lähimpään viemäriin. 

perjantai 15. kesäkuuta 2018

''Ihan kiva ei ole tarpeeksi kiva''


Kesäkuun alussa tapahtui jotakin kummallista  unohdin hetkeksi miten pidetään hauskaa. Valmistauduimme pikkusiskon kanssa Desuconin avajaisia varten, minä tietenkin tapani mukaan aivan liian aikaisin heränneenä. Kaikki tuntui menevän järjestelmällisesti pieleen: kiharat eivät onnistuneetkaan niin kuin halusin, olo oli turpea kuin härkäsammakolla ja ebaysta tilatut tekoripset osoittautuivat yhtä kehnoiksi kuin hinnan perusteella olisi pitänyt osata odottaa. Saatuani allergisen reaktion avajaisia varten ostamastani kimallepuikosta ja yritettyäni turhaan peittää ihottumaläiskiä muutoin valkoisesta naamastani, luovutin muka vallitsevan kiireen takia ja juoksutin seuralaiseni Sibeliustalolle vahingossa kaksi tuntia liian aikaisin. Onneksi kissankorvissaan viipottava sisko sai minut nauramaan omille surkuhupaisille kämmäilyilleni ja avajaisohjelma oli oikeasti hauska, muutoin olisin varmaan vaipunut yltiödramaattisesti murheen alhoon kuten minulla on kuluneen kevään stressissä ollut tapana. Kaiken kaikkiaan viikonloppu oli ihan kiva. Asut olivat mielenkiintoisia, minulla oli tänä vuonna muutakin seuraa kuin paneeleissa kirmaileva sisarukseni ja pääsin vuoden ensimmäisille irtojäätelöille satamaan. Ihan kiva ei kuitenkaan ollut mielestäni tarpeeksi kiva. Jaksoin talven pimeiden tuntien läpi haaveillen siitä miten mahtava kesän Desuconista tulisi, miten saapuisin paikalle sosiaalisena, nauravaisena ja pahuksen hyvännäköisenä. Piti olla hirveästi valokuvia, litteä vatsa, villiä läppää ja söpöä krääsää pullistelevat ostoskassit jotka hädin tuskin mahtuisivat taksiin matkalla kotiin. Petyin. Minulla oli ihan kivaa, mutta silti petyin. Hävetti ja lapsetti samaan aikaan.

Muutaman päivän levon jälkeen lähdimme pikkusiskoni kanssa keskustaan rämisevällä paikallisbussilla. Meidän piti alun perin viettää päivä lintsillä, mutta sääennuste oli povannut koko päiväksi hyhmäistä sadetta ja meitä molempia väsytti ajatus ylimääräisestä matkustamisesta. Suunnitelmana oli vain käydä otattamassa minulle uudet reiät korviin lävistäjän pakeilla, mutta kun sääennuste paljasti paikkaansa pitämättömyytensä pilvettömällä taivaalla ja heleällä auringonpaisteella, päätimme jäädä muuten vain hengailemaan kaupungille. Katselimme uusia korvakoruja, tilasimme ravintolan terassille valtavat annokset kermaista pastaa ja naureskelimme ummet ja lammet aiheelle jos toisellekin. Makoillessamme vatsat ruuasta pinkeinä läheisen puiston varjossa, tajusin että minulla oli oikeasti hauskaa, hauskempaa kuin oli koko kesänä ehtinyt ollakaan. Ihan suunnittelematta, täysin suorittamatta, ihmeitä puuhailematta. Ei siihen tarvittu kuin hyvää seuraa, nätti ilma ja rasiallinen mansikoita. Löysin kaiken kukkuraksi kotimatkalla kauan kaivatut aurinkolasit, synkiöimagoon sopivan laukkusomisteen ja yhden latauksen lupaavan power bankin. Ihmettelin iloisuuttani vielä kotipihallekin saapuessa ja tunnistin vihdoinkin itsessäni pienen pirullisen suorittajan. Sen jälkeen olen kuin taikaiskusta taas osannut nauttia elämästä ihan vain sellaisenaan. Henkinen nuttura löysemmällä on hyvä olla.

sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

Kalloja kerrakseen

En enää edes muista milloin tarkalleen ostin ensimmäisen kalloreplikaattini, mutta sen kyllä muistan että olin kiukkuinen irokeesipäinen teinityttö, joka selaili usein haikein mielin etsyn ihanuuksia. Ensimmäiseni oli oikeastaan kaulakoru: se oli realistisen kokoinen, kuluneen näköinen korpinpää, joka täydensi täydellisesti ''pliis älkää lähestykö mua'' -asukokonaisuuttani vihaisen sotameikin rinnalla. Vaikka ajan myötä muutuinkin vähemmän kiukkuiseksi, hiukset kasvoivat ja tyylini kehittyi hillitymmäksi, ihastelin korppia tasaisin ajoin romukorini uumenista vielä vuosienkin jälkeen. Eräänä yönä päätin huvikseni etsiä kaupan josta olin kallon muinoin lunastanut ja törmäsinkin oikeaan kultakaivokseen, nettikauppaan nimeltään skullery. Korvakoruja, kaulakoruja, kallojäljitelmiä. Mustaa ja luunvalkoista, sileää pintaa, teräviä hampaita ja irtonaisia leukoja. Lienee sanomattakin selvää että rakastuin, siinä missä ruskea ja maatuneen näköinen kallo ei enää oikein sopinut tyyliini, valkoinen kolahti suoraan sydämeen. Ensimmäiseksi ostoksekseni valikoitui ilman epäröintejä lempieläimeni kissa, mikä ei tainnut tulla yllätyksenä kellekään joka tuntee minua edes vähäsen. Toimitusajat olivat tietenkin pitkät, mutta sen ymmärtää hyvin kun kauppaa pyörittää yksi henkilö, joka tekee tuotteet käsin alusta loppuun. Laatua en voi ylistää tarpeeksi, sillä on syynsä että olen tilannut vain ja ainoastaan skullerylta vaikka replikoja löytynee kyllä muualtakin.

Nyt kun kalloja on päässyt hiljalleen kertymään sen verran että niiden joukkiota uskaltaa kutsua kokoelmaksi (8), osaan jo nimittää ne kaksi vakiokysymystä jotka pulpahtavat tasaisin väliajoin esille. Mikä ihme niissä viehättää ja miksi ostan jäljitelmiä enkä oikeita kalloja? (Vastaus ei muuten ole se että olen kuolemaa ihannoiva saatananpalvoja.) Minun silmääni kallot ovat kauniita, hentoja ja mielenkiintoisia. Luunvalkeassa on tiettyä rauhallisuutta, sileä pinta tuntuu miellyttävältä sormien alla ja ajatus siitä että meillä kaikilla on pinnan alla jotakin yhteistä on jokseenkin tyynnyttävä. Toisin sanoen en näe kalloa kuoleman ja pahan symbolina, minulle kallot symboloivat luontoa. Nyt kun olen hetken ylistänyt kallojen luonnollisuutta, joku saattaakin ihmetellä että miksi ihmeessä sitten suosin valoksia? Ensimmäinen syy on puhtaasti se että tahdon kliinisiä valkeita kalloja. Toinen, oikeastaan yhtä painava syy on se, että ellen ole itse tappanut eläintä josta kallo on peräisin, mistä minä voisin tietää miten eläintä on kohdeltu? Suhtaudun hieman nuivasti esimerkiksi ebayn aitoihin kalloihin, ajatus siitä että minun kalloni olisikin kuulunut jonkun inhottavan ilkimyksen tappamalle lemmikkieläimelle ei varsinaisesti saa minua ajattelemaan hyvää koriste-esineestäni tai minusta itsestänikään. Skullery käyttää valoksiinsa aitoja kalloja, mutta hankkii ne vastuullisilta toimittajilta, joten voin siltä osalta huokaista helpotuksesta. Ymmärrän kyllä luonnosta löydetyt luut, Suomen sarvipäistä ylijääneet osat ja niin edelleen, mutta jos keräilee kalloja mahdollisimman laajalti, on vaikeaa hankkia esimerkiksi apinan tai hedelmälepakon kalloa varmana niiden eettisyydestä.

En ole koskaan sen kummemmin miettinyt milloin kokoelma on mielestäni valmis, mutta en ole tilanpuutteen takia koskaan ajatellut ostavani erityisen isoja kalloja. Pienet ja viehkeät ovat enemmän mieleeni, ilves on isoin josta olen tähän mennessä haaveillut, enkä tahdo muuttaa kotiamme eläintieteelliseksi museoksikaan. Nyt kun skullery on hiljalleen siirtymässä valkeista kallojäljennöksistä enemmän taidekaupaksi, minun pitäisi hiljalleen ryhtyä katselemaan kallojani toisaalta. Ajatus on jotenkin väsyttävä kun on tottunut varmaan laatuun, minua ei hirveästi huvita käyttää rahaa johonkin joka sitten paketin avattua saattaakin paljastua huonoksi tekeleeksi. Mutta ehkä tämä vielä tästä, kuka tietää vaikka keräily jäisikin hissukseen tähän tai ties vaikka löydänkin uuden aivan mahtavan puodin harrastustani varten.