perjantai 20. syyskuuta 2019

Kuravettä


Heräilin silmät auki nautituilta päiväuniltani kun tutkielmakurssin opettaja otti muutaman innostuneen askeleen luokan poikki ja alkoi äkisti puhua kirjoittamisesta. ''Kirjoittaminen voi olla vaikeaa, mikäli sitä ei ole ennen harrastanut tai jos edellisten esseiden tekemisestä on jo hetki'', tämä puheli. ''Joskus prosessin aloittaminen on kuin vääntäisi pitkään käyttämättä olleen kraanan auki ja sieltä ryöpsähtäisikin pelkkää kuravettä. Kestää hetki ennen kuin vesi alkaa kulkea kunnolla ja muuttua ruskeasta taas kirkkaaksi.'' Tunsin pienen epämiellyttävän vihlaisun rintakehäni seuduilla kun muistin hämähäkinseittiä pukkaavan blogini ja lässähtäneen innostukseni päivittämiseen. Huono omatunto hautautui pian koulutehtävien alle, kun aloimme työstämään kirjoitelmia toisensa perään. Kirjoitin elämäni surkeimman esseen ja häpesin silmät päästäni. Kesän jäljiltä kuravettä tuntui riittävän sen verran reippaasti, että sisuunnuin ja päätin aloittaa kirjoittamisen uudelleen. Aivan sama millaista tervaa ilmoille sinkoutuisi, kunhan sormien liikuttelu näppäimistöllä alkaisi taas joskus tulla selkärangasta.

Mietin blogia useampaan otteeseen kesän edetessä. Välillä mietin lopettamista, välillä taas lupailin itselleni epämääräisen pituisia taukoja, joita en päätynyt noudattamaan. Lopulta kuukausia alkoi kertyä, raportoimatta jättämiä asioita kasaantua ja mieli tempoa sen verran solmuun, että päätin unohtaa koko harrastuksen hetkeksi. Päätös tuntui mukavalta. Oli outoa viettää vuoden tapahtumarikkainta aikaa ilman sitä jatkuvaa taustapohdintaa siitä, sainko nyt kivoja kuvia ja miten kuvailisin tapahtumia ympärilläni. Reissasin, kävin festareilla, löysin uudelleen rakkauteni metallimusiikkiin ja kokeilin uusia harrastuksia. Kouluun palaamisen ja esseiden päätteeksi huomasin kuitenkin kaipaavani taas kirjoittamista. Ja tässä sitä taas ollaan, pohtimassa jatkoa. Positiiviseksi asiaksi luettakoot se, että jatkoa on ainakin tulossa! Negatiivinen puoli (jos sitä sellaiseksi voi laskea) lienee se, ettei nykyinen kirjoitusalusta enää miellytä. Viisi vuotta vanhaan blogiin mahtuu sen verran erilaisia elämänvaiheita ja läpikäytyjä tunneskaaloja, etten tunnista itseäni enää alkupään postauksista. Tuntuisi mukavalta aloittaa puhtaalta pöydältä, minkä luultavasti jossain vaiheessa teenkin. Sitä odotellessa, antaa kuraveden ryöpytä.

lauantai 20. huhtikuuta 2019

Hei hei hyhmä!



Huhtikuu lienee ainoa kuukausi jolloin voi bongata katukuvassa samaan aikaan sekä toppatakkeja että shortseja. Hikoilin omassa varustuksessani kuin porsas, avasin takin kävellessäni koulun ovista ulos ja jäin tuijottelemaan aamun hyhmästä lämpimäksi taittunutta iltapäivää. Bussin sijaan päätin kävellä keskustaan ja hengittää kevättä sisään ja ulos, tarkkailin hymysuin kuinka moni muu oli erehtynyt sonnustautumaan talvivermeisiinsä. Mikään ei piristä mieltä niin kuin lämmin aurinko ja viime hetkellä syksyyn siirretyt deadlinet, harmi vain että kirjoitustaidot tuntuvat olevan pitkän tauon jälkeen hukassa.

sunnuntai 31. maaliskuuta 2019

Pyykkimummopersoona


Kevät, banaaniletut ja sulavan lumen tuoksu ovat saaneet pääni sekaisin. Kaikissa raajoissa virtaa jälleen sähkö, ajatus luistaa ja hymy kaartuu huulille entistä helpommin. Asennevammani silmälaseja kohtaan on vihdoin päihitetty ja odotan uusia kehyksiäni vähän liiankin innoissani. Lämpenevien ilmojen syleilyssä on helppo muistella talvea ilman kaamoksen ankeaa filtteriä – tapahtui pakkasilla kaikkea hupsuakin. Erityisesti minua on jaksanut naurattaa kerrostalojen vakiohahmot, jotka tuntuvat pysyvän muuttumattomina asuit missä tahansa. Yksi näistä on roskismummo, jonka vakioharrastus on sukeltaa pönttöön tarkistamaan, onko jätteet lajiteltu oikein ja vaania sitten pahaa aavistamattomia roskantuojia aikeinaan pauhata roskakatoksen surkeasta tilasta. Roskismummo syöksyy vaikka pihan toiselta puolelta ehtiäkseen kanssani samaan aikaan katokseen ja näyttelee sitten nilkuttaneensa paikalle täysin sattumalta ennen kuin aloittaa tiukan ristikuulustelunsa. Olen päivitellyt roskismummon kanssa lajittelulaiskuutta, tutkinut roskakatoksen lukon kestävyyttä ja nyrpistellyt huonekalunhylkääjien sotkuille. Tunnen pientä sielunsukulaisuutta roskismummoa kohtaan siinä mielessä, että omat draamani sijoittuvat lähinnä pesutuvan oikeaoppiseen käyttöön.

Pyykkitupamummouteni on nostanut vahvasti päätään sen jälkeen, kun taloomme muutti paljon espanjankielistä porukkaa – pöllöjä tilanteita syntyy väkisinkin, jos yhteistä kieltä ei ole ollenkaan. Olen poiminut pesukoneesta nauloja, käyttänyt googlekääntäjää ymmärtääkseni pesutupaan jätettyjä lappuja (joiden teema on yleensä selitys siitä miksi koneet pyörivät omalla vuorollani) ja opastanut nolostunutta nuorukaista kuivauslingon käytössä. Olen yrittänyt hillitä orastavaa pyykkimummopersoonaani hymyilemällä leveästi ja käyttäytymällä mahdollisimman ystävällisesti, mutta pelkään pahoin, että kanssani törmäyskurssille joutuneet kuvailevat minua yhtä huvittuneina kuin minä roskismummoa. On turha vältellä kohtaloa, joten voin alkaa saman tien pänttäämään pesukoneen käyttöohjetta kannesta kanteen.