tiistai 20. kesäkuuta 2017

R Y S K I S


Ja yhdessä rysäyksessä kaikki olikin jo tehty. Ruksi toisensa perään ruudut täyttyivät kesän To Do -listasta jättäen jälkeensä sekä viipyilevän tyytyväisyyden tunteen että typertyneen tyhjiön siitä miten paljon aivoja nopeammin aika kulkeekaan. Sinne meni Korkeasaari, shoppailureissu Helsinkiin, Linnanmäki ja Desucon. Makoilin parvekkeella syöden jäätelöä, kävin siskon kanssa torilla auringon paahtaessa suoraan taivaalta, tilasin netistä hupsut kengät ja sain täytettä kylpypallovarastooni. Mietin meneekö kaikkien elämä samalla tavalla aave-moodissa, ei sellaisessa surullisessa ja harmaassa, vaan sellaisessa usvassa jossa kyllä nauttii olostaan muttei oikein rekisteröi mitä on juuri tekemässä ja kokemassa. Sitä tulee vain leijailtua aikojen halki, eikä mistään oikein saa kunnollista otetta. Ehkä se on se väsymys tai sitten olen ymmärtänyt jotakin väärin sen suhteen miltä ihmisapinoista kuuluisi normaalisti tuntua. (Kämpässämme on viimeiset kaksi viikkoa asustanut kaksi unissakävelevää pälpättäjää, joten kai sekin vaatii veronsa.)

Kalenterin täyttymisen lisäksi oman pianonsa niskaan tiputti kasa terveysmurheita. Ihmishuolien lisäksi saan harmaita hiuksia ja sydämentykytyksiä vanhan kollimme Pyllyn kohonneista munuaisarvoista. Alkava vajaatoiminta on kuulemma yleinen kissavanhusten vaiva, eikä mitään hurjia toimenpiteitä vielä tarvita. Pitää vain keskittyä sijoittelemaan vesikuppeja ympäri asuntoa, huolehtimaan veden raikkaudesta ja panostaa munuaisystävälliseen märkäruokaan. Ei olisi vaiva voinut pahemmin ajoittua, sillä juuri vähän aikaa sitten posti toi mukanaan samperin kalliit 7kg kuivamuonaa, jonka syöttäminen pitäisi nyt lopettaa munuaisten säästämiseksi. Huomaan olevani välillä niin laitoja myöten stressaantunut että herään yöllä tökkimään kissoja ja poikaystävää ihan vain varmistaakseni että mokomat ovat yhä hengissä.

Mietin välillä hiljaisina hetkinä tätä blogia ja kaipailen kulta-aikaa, jolloin suosikkiblogeja oli kymmenittäin ja uusia postauksia feedissä joka päivä. Nykyään tuntuu että kaikkien tahti (omaani myöten) vain hidastuu ja kuulumisien kertominen on muuttunut yksinpuheluksi datapreerian kanssa. Apeaksi vetää miten paljon välillä kaipaan vuosikausia netissä stalkkaamieni ihmisten kuulumisia, mutten enää tiedä missä puoletkaan majailee vai majailevatko enää missään. Instagram ei ole koskaan varsinaisesti ollut vahvuuksiani, mutta olen yrittänyt tsempata itseäni postaamaan myös naamaani ihan vain terapiana. Bongasin jälleen kerran ison kasan netti- ja oikean elämän tuttuja Desuconissa, mutten kehdannut moikata kuin yhtä. Ajattelin kyllä aluksi, mutta nähtyäni ensimmäisen tutun naaman väkijoukossa pyörähdin vinhasti kannoillani ja kiirehdin vastakkaiseen suuntaan sellaista vauhtia että hattu oli lentää päästä. Ujopiimäily on rankka laji, onneksi oli aurinkolasit peittämässä kauhusta pullistuvat silmäni. Sisko hymyili kuin herttainen hyeena ja luonnehti minua ujoksi yksisarviseksi. (Ensi vuonna otan tavoitteeksi moikata jokaista ihmistä jonka conissa tunnen!)

Ps. Ei ihme että satuolentoja ei näy missään, minunkin tarvitsi vain astua rapun ovesta ulos yksisarvispanta päässäni ja pikkupojat kivittivät minut pusikoiden suojasta ennen kuin ehdin taksiin asti.

perjantai 2. kesäkuuta 2017

Eläimellistä menoa




Korkeasaaressa oli harvinaisen paljon nukkuvien eläinten karvaisia takamuksia, mutta linnut ja liskot esittäytyivät senkin edestä. Valkoposkihanhien pesimäaika takasi sen ettei eläintarhasta puuttunut hädissään pyrähteleviä ihmisiä vihainen hanhi kannoillaan — saatoin itsekin ottaa muutaman hätäisen juoksuaskeleen ennen kuin Elina kiltisti infosi että pesää vartioiva koiras kannattaa ohittaa itsevarmasti ja rauhallisesti. Pyrähtelin kakaramaisen innostuksen vallassa häkiltä toiselle, toivoin voivani adoptoida kilipukin ja tunsin suurta sielujen sympatiaa risuilla riehuvaa apinaa kohtaan. Ihmiset eivät sen sijaan olleet yhtä herttaisia, kellään ei tuntunut olevan minkäänlaista käsitystä pesimärauhan merkityksestä ja tasaisin väliajoin jonkun ihana kullannuppu härnäsi hanhia syöksähtelemällä käsiään heilutellen suoraan niiden eteen. Kerran eräs hurmaava rouvashenkilö antoi taaperonsa lähestyä hanhea leipä kädessä ja sai hirveän raivokohtauksen kun lintu otti ja nokkaisi lapsen kenkää. Hullu vittusaatanan lintu kuulemma yritti tappaa lapsen ja kirkuva nainen roikotti hämmentynyttä taaperoa kainaloista potkien kiukkuisesti hanhea kohti. Sadatteleva nainen kiiruhti tiehensä rattaineen ja koiras jäi asemiinsa vartioimaan pensaikossa hautovaa rouvaansa. Sympatiat olivat enemmän hanhen kuin naisen puolella. Sokerihumala, Lushin karkintuoksuinen myymälä ja jätimättöhampurilaisannos kruunasivat reissun. Olin kotimatkalla niin unelias etten oikein enää voinut muodostaa selkeitä lauseitakaan. (Haluan tästä lähtien aina ja ikuisesti joka vuosi Korkeasaareen!)

Seuraavana päivänä vanha lukiokaveri tupsahti yökyläilemään, syömään sipsejä ja koukuttamaan minut Doctor Whon ihmeelliseen maailmaan. Katsoimme vierailun toisena päivänä uuden Alien -leffan, söimme kiinalaisessa ja viileää tihkua puskeva taivas sai verkkosukkahousut tuntumaan huonolta valinnalta lähtiessäni yksin kotia kohti. Yritin levähtää, mutta villinä stressipallona epäonnistuin. Seuraavat muutamat päivät kuluivat aamusta iltaan koululla, sopimuksia häthätää juoksuttaessa ja vielä muutamaa kaveria moikkaillessa. Vaikka ihmisten näkeminen on aina mukavaa, tajusin mokoman todella kuluttavaksi toiminnaksi. Yleensä olen jo ihan poikki yhdestä ihmistentäyteisestä päivästä joten seuraavat 1000000 vuotta varmaankin kuluvat koomassa. Tai ainakin viikonloppu. Sitten onkin ohjelmassa jo lisää juoksentelua, mutta onneksi juoksentelukaverini on tällä kertaa pikkusisko, joka väsähtää sosiaalisuuden yliannostuksesta aivan yhtä nopeasti kuin minäkin.

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Where the nice things are





Kuluneet päivät ovat kieppuneet kummallisessa hurmiossa. Kesä. Kaksi päivää koulua jäljellä. Pian koittava Korkeasaarireissu, Linnanmäki ja Desucon. Vatsanpohjassa kutkuttaa epäuskoinen huojennus, pian olen ollut nykyisessä koulussani tasan vuoden ja uudet oppilaat virtaavat syksyllä sisään. Vaikka uusi kännykkä ja keventyvä päiväjärjestys laskettaisiinkin mukaan, suurin riemun aiheeni viime aikoina on ollut Manas. Olen jo neljä vuotta haaveillut siitä miten kulkisimme kissan kanssa valjaissa pihalla, mutta ulkoilutettava on ollut asiasta vahvasti eri mieltä. Viimeisten kahden vuoden yritykset ovat kuta kuinkin menneet aina samalla kaavalla: Manas roikkuu kynsin olkapäässäni koko matkan rappukäytävästä pihalle, ei suostu poistumaan sylistäni ja työntää päänsä niin syvälle kainalooni että olen alkanut vakavissani miettiä onko birmassani ripaus strutsin verta. Ohikulkijat saavat kissan muistuttamaan lähinnä vihaisena puhisevaa pallokalaa ja valjaat osuvat juuri siihen mystiseen neliraajahalvauspisteeseen joka lamauttaa kissan ennen kuin ehditään edes ovesta ulos.

Uskon että muutolla rauhallisemmalle alueelle on ollut iso osa kissan tottumisesta ulkoiluun, nykyisellä pihalla on kyllä liikennettä (lapsiperheitä ja koiranulkoiluttajia, asumme juuri päiväkodin vieressä) mutta autoja ei näy kuin parkkipaikalla ja pihaa ympäröi puistomaiset hiekkatiet ja pieni mäntymetsä. Vein eilen Manaksen ensimmäistä kertaa ulos tänä vuonna ja mokoma on aivan kuin uusi kissa. Portaiden kulkeminen hermostuttaa yhä, mutta kun pääsen istahtamaan nurmikolle kissa sylissäni, se hetken rauhoituttuaan laskeutuu omatoimisesti nurmikolle tutkimaan lähimaastoa. Manas istuskelee mieluusti silmät sirrillä mattotelineen alla mistä se voi turvallisesti tarkkailla hiekkatiellä kulkevia ihmisiä ja nakertaa laatoitusten välistä puskevaa nurmea. Ohitse kulkevat pikkulapsiperheet osaavat käyttäytyä nätisti eikä koiristakaan ole ollut päänvaivaa. Ainoa pieni ryppy muutoin mukavassa ulkoilussa on se että Manas ilmoittaa varsin kovaäänisesti itsestään jos ei pidä tuijotteluista tai kun valjaissa olo alkaa jo kyllästyttää. Luulen että sivusta kuuntelijat saattavat saada pientä hupia siitä kun pieni valkoinen kissa narisee komentavalla äänellä ja narun päässä oleva ihminen vastailee kiireesti ''Juujuu, kohta mennään sisälle shhh!''

Takaisin sisälle meneminen on tuplasti helpompaa kuin ulos tuleminen. Manas päätti jo eilen suunnistaa kesken ulkoilun lähimmälle ovelle ja jo tänään löytyi oikea rappukin. Aika näyttää, ehkä me jo syksyllä kävelemme hiekkateitä pitkin kuin vanhat tekijät.