tiistai 23. syyskuuta 2014

Ei kameravihaa, kiitos


Olen aina ollut epäitsevarma irvistelijä jonka suu louskahtaa ammolleen ja silmät sinkoavat kieroon heti kun kameraa edes ehdotetaan ulos otettavaksi. Hetken päästä otoksille nauretaan kaveriporukalla, kuvaaja huokailee suurempaakin turhautumista näytellen ja minä virnistelen muka leikkisästi, vaikka oikeasti sisällä kalvaa pettymys siitä etten ollut taaskaan nättinä, taaskaan paikallani tai taaskaan osannut sanoa mitä olisin halunnut. Että olisin halunnut olla kaunis, että uudet kenkäni olisivat näkyneet ja joku olisi kertonut minulle kuinka asettuisin kuvaan ja mihin suuntaan katsoisin. Nyt kun vanha kaveriporukka on aikapäivät sitten hajonnut ja kamera tulee otettua yhä harvemmin ja harvemmin esille, minua kaduttaa ja ärsyttää huono itsetuntoni. Pelkään niin paljon näyttäväni kuvissa epämiellyttävältä, että vedän hommat tahallani päin persettä. On paljon kivuttomampaa näyttää rumalta pelleillen kuin yrittää tosissaan ja näyttää silti hirveältä. Joskus sitä tulee mietittyä koko surkuhupaisaa puolustusmekanismia ankarasti facepalmaten, miten niin typerästä ja epähyödyllisestä tavasta onkin voinut jo muodostua refleksi? Jos nyt katoaisin ja päätyisin ilmoitukseksi iltalehden sivuille, minusta laitettaisiin hyvin suurella todennäköisyydellä kuva, jossa minulla on kaksoileuka ja kieli ulkona.

Sain joitakin kuukausia sitten hyvän, mutta yksinkertaisen vinkin kuvattavana olemiseen: kun joku ottaa kameran esiin, koetan pitää kasvoni peruslukemilla ja jatkaa puuhailuani. Jos joku tällä telluksella näkee niin paljon vaivaa, että ottaa kameran esiin minun takiani, hän ei todennäköisesti halua kuvaa minusta irvistelemässä raivotautisen hyeenan tavoin vaan pikanapsaisun siitä mitä ikinä olenkaan tekemässä. Muuta en tällä hetkellä osaa kameran edessä, mutta haluaisin kovasti opetella rentoutumaan ja saada joskus bloginkin puolelle niitä pari vuotta luvattuja, surullisen kuuluisia asukuvia. Vanha viholliseni ujous väijyy yhä nurkissa, olen huono pyytämään kamerahetkeä kun pelkään toisen osapuolen turhautumista ja omaa jäätymistä niin paljon. On melkein hassua miten niin pienestä asiasta kuin kuvattavana olemisesta voi paisua pääkoppaan niin valtava ongelma, että sitä hoksaa ajattelevansa päivittäin. Aloittelin jo tänään pientä siedätyshoitoa itsekseni ja jatkan itserakkauden harjoittelua vielä huomisenkin jälkeen - aina siihen asti kun saan pidettyä kuvissa silmäni auki ja hymyn huulilla, vaikka vähän hirvittäisikin. Oli hymyni miten härski tahansa, ainakin se on minun.

Pete & The Pirates - Blood Gets Thin

keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Popottimet helvetistä

''Fuck you jalanmurhaajakengät!''

Lempikenkieni rikki meneminen tuntui vähän samalta kuin olisin kiivennyt pimeässä portaita ja astunut tyhjään. Sydän jätti lyönnin välistä ja aika pysähtyi. Epätoivoinen tieto iski tajuntaani kuin nyrkki naamaan - minulla ei ole enää korkokenkiä. Olen aina rakastanut shoppailua, mutta kenkien hankkimisessa olen surkea. Mikään ei miellytä silmää ja hirviömäiset pikkuvarpaani blokkaavat ne vähäisetkin sovitusyritykset. Tällä hetkellä minulla on vain muutamat kengät: likaiset maiharit, kesäsandaalit ja pierulenkkarit, joita ei kehtaa laittaa edes lyhyelle kauppareissulle. Yritin kyllä tuskissani korvata rakkaita Abbey Dawnejani Pleaserin solkisaappailla, mutta jo 20 minuutin kävely keskustaan oli poksauttaa jalkapöytäni jokaisen jänteen poikki. Se niistä sitten, Mielensäpahoittajan katsominen kenkäkinkkauksen päätteeksi sopi hyvin tunnelmaan.

Abbey Dawnejani kohtasi plattareiden mittapuulla hyvin tavallinen kohtalo: pohjien liimaus ratkesi kantapäiden kohdalta. Ei auttanut itku eikä markettien superliimat, kantapäät rapsahtavat auki jokaisella askeleella niin että rusahtaa. Toisaalta ei kyllä ole ihmekään että kengät heittivät veivinsä, niillä niittiroistoilla tuli tampattua yli vuoden ajan monissa eli bileissä, seikkailtua Helsingin kesäisissä öissä ja tallusteltua ylpeänä uuteen kouluun. Abbey Dawnit olivat minulle ne The Kengät, ne joita pidettiin jalassa silloinkin kuin jalkapohjat itkivät armoa tuntien shoppailun päätteeksi. Niissä kengissä tunsin itseni sieväksi, oli hiukset päin petolinnun peräsintä tai vielä eilisten juhlien meikit naamalla. Nyt ne kuitenkin ovat poissa. Minusta tuntuu etten koskaan löydä yhtä hyviä. On ihmeellistä miten paljon yhdet kapiset kengät vaikuttavat itsetuntoon.

Dramaattisen suruajan päätteeksi olen hiljakseen ryhdistäytynyt ja ryhtynyt tiirailemaan netistä uusia korkokenkiä - ja olo on tietenkin kuin petturilla. Demonialla olisi muutamia mukiinmenevän näköisiä yksilöitä, mutta niiden kestävyys on kuulemma luokkaa Kiinan rammat lapsityöläiset. Myös New Rockilta löytyy kuolattavaa, mutta hinta on suolainen ja korko kaikissa hieman liian korkean näköinen kun kipuraja kulkee siinä kymmenessä sentissä. Pleasereille näytän keskisormea, vaikka vika taisi ennemminkin olla omissa mutantoituneissa ankkajaloissani. Miksi kenkien löytämisen pitää aina olla näin tuskallinen prosessi?

R.I.P



maanantai 8. syyskuuta 2014

Pomminpurkupuuhissa


Manas veti koko aamun armotonta rallia pitkin kämppää kuin pieni karvainen meteoriitti. Hassu oli riemuissaan siitä että joku jäi kerrankin arkena sen leikkiseuraksi ja yritti koko meikkitappeluni ajan kiivetä lavuaarin kautta olkapäälle. Nauroin niin että olin tökätä maskaralla silmään. Olen jo jonkin aikaa kärsinyt ihan hirvittävästä stressistä, joka ei tunnu purkautuvan millään. Hartiat ovat kireällä, aamut ovat kerta toisensa jälkeen happamampia, eikä kiukku hellitä teki mitä teki. Olen verrytellyt hartioita, käynyt raivoisalla lenkillä, siivonnut, hellinyt itseäni lämpimässä suihkussa, lakannut kynsiä, tehnyt kasvonaamioita - ja silti - ei mitään tulosta. Tänään oli ensimmäinen aamu pitkästä aikaa kun en herännyt kiukkuisena päänsärkyyn ja kuiviin silmiin.

Kiitos lauantaitöiden, sain pitää tänään vapaapäivän ja samalla myös tilaisuuden aloittaa arjen alusta asti oikeilla urilla. Kaurahiutaleita maidolla, banaanilla ja hunajalla, suuri kuppi teetä ja The Sims 4. Kiroileva postimies änki pienestä luukustamme minulle uuden kaulaliinan ja minä jäin hieman kärsimättömänä odottelemaan pakkasia. Tajusin tämän päivän aikana että olen aivan itse luonut otollisen ympäristön hampaita kirskuttavaan stressiin. Hermoilen jostakin käsittämättömästä syystä työharjoittelua aivan hillittömästi, vaikkei mitään syytä olekaan. Syön epäsäännöllisesti, vaikka tiedän muuttuvani täriseväksi kiukkuajaksi heti kun verensokeri laskee. Vähäisen vapaa-aikani lahnaan sängyllä selkä solmussa telkkaria tuijotellen ja seuraavan aamun herätystä murehtien. Syömispuolta ja hermoilua olen jo hyvää vauhtia ottanut takaisin haltuun, mutta vapaa-aika on minulle yhä suuri kysymysmerkki. Haluaisin harrastaa jotakin, ehkä liikuntaa, mutta ujostelen aivan hillittömästi  muita ihmisiä. Kuntosali on jo houkuttanut pidemmän aikaa kun lenkkeily ei onnistu kylmällä iskevän migreenin takia, mutta taas kerran ne helkkarin ihmiset. Tiedän kyllä ettei ketään oikeasti siellä muiden puuhat kiinnosta, mutta psyyke ei anna millään periksi mokomien epämukavien tuntemuksien saralla. En vielä tiedä miten saisin vakuuteltua itseni liikuntaujoudesta ulos, mutta jotakin kyllä pitäisi keksiä - hulluksihan tässä muuten ajautuu.

Muita ujouslistalta poistettavia asioita
- kuvattavana oleminen
- omien mielipiteiden puolustaminen
- uusien vaatteiden pitäminen
- ruuanlaitto muiden katsellessa
- ruuan tilaaminen ilman suolakurkkua


perjantai 5. syyskuuta 2014

Salaisten matkustajien kerho


Luihulaiha kissavanhus vilkuilee pelästyneenä ympärilleen ennen kuin työntää päänsä lattialla repsottavan repun uumeniin. Sen häntä piiskaa vauhkona maata ja tamppaa nukkavierusta matosta pölyä ilmaan kuin paholaisen riivaamana. Hetken ajan harmaan pienpedon luisevat kyljet värisevät kiihkeän nuuhkutuksen tahdissa ja sitten - aivan yhtäkkiä - rentoutuvat. Eläin nostelee huolellisesti laihat raajansa repun uumeniin, pyörähtää hetkeksi sen kätköihin ja työntää sitten tyytyväisenä kuononsa raikkaaseen ilmaan. Täydellinen turvapaikka, kissavanhus näyttää aivan huppupäiseltä salamatkustajalta. Makoilin huvittuneena sohvalla katselemassa eläimen touhuja. Olin sille jopa hieman kateellinen, jos minä olisin yhtä pieni ja notkea, piiloutuisin minäkin lämpimiin kankaisiin telttoihin, joita ihmisiksikin kutsutut kaljuapinat tiputtelevat työpäivien päätteeksi milloin mihinkin sotkuisten asuntojensa nurkista. Hyvällä tuurilla sisällä on hieman lämmintä, kahisevaa paperia ja saumoissa tuoksuja ulkomaailmasta.

Facebookissa kiertävä nuoren tytön karmaiseva raiskauskertomus jotenkin sekoitti arkeni täydellisesti. Lukiessa raajoista lähti tunto. Voin pahoin ajatellessani että minäkin olen joskus kävellyt huolettomasti niitä samoja katuja, notkunut yksin yökerhoissa ja nauranut tuntemattomien seurassa. Muistinko koskaan vahtia juomaani tai esittää puhuvani kännykkään kun etsin huojuen taksitolppaa? Minua samaan aikaan sekä raivostuttaa että itkettää se että minun pitäisi miettiä tuollaisia asioita lähtiessäni ulos. En tekisi pahaa kellekään, mutta aina jossakin vaanii joku joka tahtoo pahaa minulle. En todennäköisesti voi koskaan lenkkeillä kirpeänä syysiltana pururadoilla hengitys höyryten tai etsiä pitkäksi venähtäneen kyläilyreissujen päätteeksi sitä nopeinta oikoreittiä kotiin tuntemattoman korttelin halki. Tulen aina olemaan riippuvainen jonkinasteisesta saattajasta ja ajatus on ärsyttävä. Muistan kyllä mitä yläasteella tyttöjen pukuhuoneessa kerrattiin. Pidä käsilaukussa aina pientä hiuslakkapulloa, jos puolustaudut järeämmin, sinua syytetään. Juokse karkuun, jos tappelet vastaan, sinua syytetään. Jos et pääse irti, huuda raiskauksen sijaan tulipaloa, tai sinua ei auta kukaan. 

Elin joskus omituista, välttelevää aikaa. En mielelläni poistunut kotoa ollenkaan, puhunut kenenkään kanssa puhelimessa tai edes katsonut kaupan kassaa silmiin. Viralliset puhelut olivat käytännössä mahdottomia ja huomasin ulkona liikkuessani etsiväni valppaana vaaraa jokaisen nurkan takaa. En mielelläni haluaisi palata takaisin pelokkaampaan elämänvaiheeseeni, mutta välillä tuntuu että uskoni ihmiskuntaan ottaa iskua satanolla. Juuri tällaisina päivinä ei voi oikein muuta kuin vetää syvään henkeä, juoda ison lasin maitoa ja kadehtia repussa turvassa istuvaa, hyvin tietäväisen näköistä eläintä.