keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Elämä pakenee

Jäätyneet lehdet rapsahtelivat rikkoutuessaan ohuen lumikerroksen alla. Tyttöporukka palasi kikatellen takaisin pienen opiskelijakämpän lämpöön ja parvekkeilta putoilevat tupakat muistuttivat minusta lähinnä tähdenlentoja. Vesi oli hyytävän mustaa ja sai Joensuun öiset valot hohtamaan oransseina. Ehdin ennen kotiseuduilla vierailua unohtaa monta hassua asiaa: sen miten ihania vanhat lukiokaverini ovat ja miten hyvältä roskaruoka maistuukaan pakkasella. Hyvästely tuntui kaihoisalta, kuka tietää milloin tuttu porukka on taas kasassa tai onko sitä pian enää ollenkaan. Viiden tunnin matkustamisen päätteeksi tuntui helpottavalta kömpiä teekupin kanssa vanhaan sänkyyni kuuntelemaan patterin hurinaa ja odottelemaan hyvänyönviestiä Petriltä.

Värjäsin hiukseni jokin aika sitten tummanruskeiksi ja oikeastaan olen pienen identiteettikriiseilyn päätteeksi näihin ihan tyytyväinen. Ajattelin jopa kerätä rohkeuteni ja pyytää hovikuvaajaa ottamaan muutaman kliseisen räpsäisyn lehtikasoissa hyppimisessä, mutta sitten keksin jälleen uuden tekosyyn jäädä sisälle erakoitumaan. Valitin muutama postaus takaperin kuinka lempikenkäni menivät rikki ja nyt hoosiannaa sitten huutavatkin ainoat housuni! Haarojen ratkeamisen yksinään olisin kyllä kestänyt, mutta jatkuvaa nilkkoihin putoilua en. Olen jotenkin salakavalasti päässyt laihtumaan ja nykyään ainukaiset päivänvaloa kestävät kaksilahkeiseni sujahtavat jalkaan nappia avaamatta. Välillä on vaikea tajuta mihin se aika lipsahti ja miten minä oikein tähän pisteeseen taas päädyin. Kaikki vaatteeni ovat kulahtaneet hajoamispisteeseen, koulutyöt laahaavat jäljessä ja kämppä odottaa yhä sotkuisena siivoamistaan. Nukahdan heti koulun jälkeen, herään iltapalalle ja nukun taas seuraavaan aamuun. Piti pestä Manas, piti käydä kaupassa, piti aloittaa liikunta ja niin edelleen. Vähän on tullut surkuhupaisasti vannottua sen koskaan saavuttomattoman huomisen nimeen. Karkkilakkokin piti aloittaa, mutta tässä sitä hurjastellaan jo toista kuukautta jokapäiväherkkuja-linjalla. Aamuisin peilistä tuijottele säikähtänyttä huuhkajaa muistuttava olento, joten kai tässä on syysloman aikana yritettävä kääntää kelkka taas uuteen nousuun aloittamalla uusien housujen etsimisestä.
Happoradio - Monta miestä

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Lävistyksiä lävistyksiä

Septum
Ensimmäinen (ja parhain!) lävistys löysi tiensä nokkaani eräällä salamyhkäisellä reissulla Helsinkiin. En ollut kertonut hurjista suunnitelmistani etukäteen kellekään muulle kuin serkulleni ja kihisin jännitystä tarpoessani kohti Kampin yläkertaa. Siellä se sitten tapahtui, siistin pienen lävistämön takahuoneessa päällystetyllä lääkärintuolilla. Sekä lävistäjä että harjoittelija tunnustelivat sieraimiani ennen pihtien pistävää otetta. Muistan hieman säikähtäneeni pihtejä, mutta vasta neulan lävitse meneminen sai kyynelkanavani avautumaan kahden vuolaan vesiputouksen lailla. Rutistin silmiäni tiukasti umpeen, korun laittaminen sattui ihan hemmetisti, etenkin kun lävistäjällä kesti tovin painaa verestä liukas pallo renkaaseen. Jäljelle jäi vain pieni kuumotus sieraimiin, tyhjä humina päähän ja aivan mahtava adrenaliinipiikki. Siitä rakkaus alkoi ja on jatkunut vielä tähänkin päivään saakka sukulaisten sonnittelusta ja kauhistelusta huolimatta!

Ehdottoman rakkauteni septumiin varmaankin parhaiten todistaa se, että olen ottanut kyseisen lävistyksen kahdesti. Ensimmäinen lävistys tehtiin melko taakse ja venyttäessäni sen kolmeen milliin, alkoi korun vierustalle kasvaa arpikudosta. Arpikudos painoi korun todella vinoon, joten päätin ottaa sen pois. Paranneltuani reikää muutaman viikon, kävin ottamassa septumin uudelleen Lahdessa. Toinen lävistyskokemus oli huomattavasti kivuttomampi, pihdit nipistivät enemmän kuin neula ja lävistäminen oli nopeasti ohitse. Melkein nauratti miten helposti se meni! Sain toisen septumini puolet halvemmalla kuin ensimmäisen, reissu verotti lompakosta vain 30e. Nykyinen sonninkilluttimeni on venytetty kaksimilliseksi.

Huulilävistys
Toisen lävistykseni, huulikorun, ottaminen tapahtui hetken mielijohteesta. Kaverini Ennsesteri meni ottamaan samaan aikaan reikää napaansa, joten tuntui luontevalta käydä napauttamassa rautaa omaankin nassuun. Kävin uudella lävistäjällä ja kaduin sitä heti - tiskillä ollut nainen vaikutti kireältä ja tiuski ajanvarausta tehdessä. Teki mieli juosta ovesta ulos, kuka nyt haluaisi pahantuulista ihmistä pitelemään neulaa? Istahdin kuitenkin sovittuna aikana penkkiin ja jännitys oli jälleen kerran hirveä. Halusin lävärin mahdollisimman lähelle huulta, joten paikka merkkailtiin huolellisesti ja tiirailtiin sopivaksi vielä peilin avulla. Pihdit eivät sattuneet eikä lävistäminenkään tolkuttomasti, mutta säikähdin neulan läpimenoa niin että säpsähdin. Huulen lävistäminen tuntui melko omituiselta, muttei ollut kipeä kovinkaan pitkään. Ainoastaan tapin takaosan jääminen kiinni hampaisiin parantumisvaiheessa kirpaisi muutamaan kipeään otteeseen. Huulikoru pysyi matkassani suunnilleen vuoden ennen kuin kyllästyin jatkuvaan kolahteluun päin hampaita ja siihen etten voinut nukkua naamallani. 

Rustopiikit
Kolmen rustokorun ottaminen kerralla ei ole hyvä idea - ei etenkään lievässä hiprakassa keittiön pöydällä. Kaverini on oikein vastuullinen ja hyvä neuloittaja, mutta vapisin ja vaapuin kivusta niin että keskimmäinen lävistys sujahti vinoon. Se ei autuasta uutuudenviehätystä haitannut, pidin pikkuhirviöistäni, vaikka ne tekivätkin aivan saatanallisen kipeää koko sen ajan kun korvassani viihtyivät. Rustopiikit eivät ehtineet tervettä päivää nähdä - ne olivat lähes aina turvoksissa hoitamisesta huolimatta, tulehtuivat vähän väliä ja muodostivat lopulta melko karmaisevat rustopatit. Ne näyttivät kuvissa hyvältä, mutta tekivät nukkumisesta niin epämiellyttävää, että yhteinen taival päättyi. Olin korujen poisotosta sekä helpottunut että surullinen. Minulla on vieläkin vasemman korvan rustossa kolme pientä, haaleaa kyhmyä.



Venytykset
Korvanlehtien venyttäminen tuli melko luonnollisena ratkaisuna herkistyttyäni normaalien korvisten roskametalleille. En voinut enää käyttää normaaleita Glitter-koruja ja halusin siitä huolimatta jotakin näyttävää, joten mikäs siinä. Venytin ensin oikean korvan kahdeksaan milliin, sitten vasemman. Prosessi sujui hitaasti ja rauhallisesti, eikä niitä kauhutarinoiden repeämisiä tapahtunut. Olen aina tykännyt melko pienistä venytyksistä - sellaisista joissa korvanlehden muoto ei juuri muutu. Näitä en todennäköisesti koskaan ota pois, sen verran kauniita, allergialla kiusaamattomia koruja venytyksille on tehty! Minulla kyllä on molemmissa korvissa toisetkin reiät, mutten jostakin syystä pysty pitämään niissä minkäänlaisia koruja ilman että ne menevät aroiksi ja tulehtuvat. 

keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Unenomaista

Näin taas pitkästä aikaa unta Voldemortista. Siinä pimeyden lordi jakeli propagandalahjaksi kansalle Kill Starin vaatteita ja minä itkin katkerasti, koska kaikki minun kokoiseni ihanuudet oli jo viety. Taivas velloi lähestyvää myrskyä enteillen vihreänä ja salamat tärisyttivät tannerta kun katkeroituneena päätin kostaa Voldemortille. Vedin linnunkallon otsalleni, viitan päälleni ja istuuduin dramaattisesti työpöydän ääreen kirjoittamaan valituskirjeitä. Taustalla Manas ratsasti hevosella haita karkuun. Heräsin ja päätin vielä joskus katsovani Sharknadon - ja tilaavani lisää vaatteita Kill Starilta.
Mirah - Special Death

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Nälkälapsia ja kissakiukkua


Katsokaa millaisen söpöläisen kaverini pelasti kissanhamstraajalta! Tätä pikkuista voisi hyvin erehtyä luulemaan vasta 10 viikkoiseksi naukunakiksi, mutta kyseessä on jo puolivuotias tyttönen, joka on vasta nyt alkanut saamaan hieman kokoakin. Sillä on vähän afrikkalaisten nälkälapsien tapaan ohuet, huterat jalat ja valtava pallomaha. Karmivaa ajatella mitä pelastuspentu on saanut kokea aina saastaisista oloista sairastumiseen, korvapunkkeihin ja suolistoloisiin. Raasun silmät rähmivät vielä pahasti ja muurautuvat välillä umpeen, mutta Ennsesterin kärsivällisellä hoidolla tiiraimet pysyvät jo auki ja pikkutyttö on alkanut kiinnostua varovaisesta leikkimisestä ja ihmisten kanssa seurustelusta. On jotenkin samaan aikaan surullista ja hellyyttävää nähdä kuinka kuoleman partaalla tapelleen pennun kunto alkaa kohota silmissä ja vaappuva askel taittua entistä sulavammin, vaikkei sille keittiön penkille vielä riitäkään voimia hypätä.

Olen kovasti yrittänyt hillitä itseäni paasaamasta täällä kissojen kaltoinkohtelusta ja välinpitämättömyydestä, mutta perhana, ihmiset ovat todella typeriä. Onhan se mukava jos naapurilta saa kissanpennun ilmaiseksi, mutta alhainen hinta yleensä antaa ihmisille virheellisen kuvan halvasta valinnasta. Kissan ottaminen on 18 vuoden diili ja eläimellä on oikeus elää elämänsä terveenä, turvassa ja saada eläinlääkärin hoitoa sitä tarvitessaan. Täälläkin vain lyhyen kävelymatkan päässä vilkkaasta keskustasta joku pitää kissojaan irti. Veikkaisinpa että tämä samainen nerouden huipentuma miettisi oven avaamista kahdesti, jos pentu olisi maksanut sen kolmen euron sijaan kolmesataa. En ihan oikeasti voi sietää sitä miten arvottomana eläimenä kissaa pidetään ja sitä miten sokeita ihmiset asialle ovat. Jos kissa jää auton alle, otetaan uusi ja lasketaan sekin sitten parhaimmassa tapauksessa leikkaamattomana hortoilemaan pitkin kyliä. Jos koira jää auton alle, otetaan opiksi ja ulkoilutetaan sen seuraajaa valvotusti. Jos joku tapattaisi vastasyntyneitä koiranpentuja yhtä tiuhaan tahtiin kuin kissanpentuja on tapana hävittää, joku kyllä älähtäisi ja äkkiä. Voin olla aivan kamala ihminen kun tämän sanon, mutta minun mielestäni eläinten pidollekin pitäisi olla olemassa jonkinlainen lupa, jota varten pitäisi päntätä haluamansa lajikkeen hoidon perusteet ja laskea paljonko eläimen ylläpito oikeasti vuodessa kustantaa. Aargh!

Kuvassa sisarusten kokoeroa