sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Tohtorin kylmät kädet



Manas käpertyi onnettoman näköisenä aivan kantokopan perälle eläinlääkärin yrittäessä tavoitella potilasta kylmillä käsillään. Minulla oli paha olo, kissa tuijotti minua syyllistävästi haaleansinisillä silmillään ja näytti niin petetyltä kuin pieni eläin vain saattoi. Vaikka kyse olikin niinkin arkisesta rutiinitoimenpiteestä kuin sterilisaatio, minua jännitti aivan hirveästi jättää silmäteräni klinikalle. Herra Pyllykin sai jäädä takahuoneeseen päivähoitoon saatuaan rokotukset, mutta vanha kolli vaikutti lähinnä tyytyväiseltä tilaisuudesta myllätä peittoja pesässään.

Kulutin aikaani juomalla Triossa kokiksen ja pyörähtämällä HalfBlockilla vaihdattamassa mustan septumini. ''Tämä ei ole kyllä kirurginterästä nähnytkään'', lävistäjä totesi pyöriteltyään hetken segmenttirengasta kädessään. Olo oli petetty, nimenomaan kirurginterästä Crazy Factory oli luvannut. Tämä rengas oli kuitenkin aivan liian kevyt ja taipuisa ollakseen sitä mitä luvattiin. Vaihdatin korun silti, sillä olin jo lopen kyllästynyt mustaan nenärenkaaseen. Tulenkatkuinen palautteen lähettäminen houkutteli, mutta päätin jättää asian sikseen. Enhän minä voisi edes palauttaa jo kerran nenässä käynyttä lävistyskorua? Päätin kuitenkin jäädä tarkkailemaan tulevien tilausten laatua. Suututtaa tilata jotakin ja saada sitten ihan toista kuin on luvattu — etenkin kun roskametallit saavat korvani muodostamaan reikiin kipeät, mustatöhnäiset patit. Damn you Crazy Factory!

Klinikalla minua odotti huovan alle piiloutunut kolli ja lääketokkurainen pikkutyttö. Huristelin taksilla kotiin eikä kantokopista kuulunut matkan aikana pihaustakaan. Pylly lompsi vapauteen päästyään levottomana ympäri asuntoa kuin tarkistaen että kaikki oli yhä ennallaan. Tötteröpäinen Manas sen sijaan nousi pentumaisesti vaappuen ylös ja ryömi humalaisen karvamadon lailla olohuoneen poikki. Kävi niin hirveästi sääliksi, ennen niin muhkean vatsanalusturkin tilalla oli nyt paljas läikkä joka paljasti pehmeän, vaaleanpunaisen vatsan tuoreine tikkeineen. Rauhoittelin birmaa silittelyllä, irroitin kantoboksista katon ja pingoitin sen tilalle harmaan huovan ikään kuin teltaksi. Manas vaipui takaisin lääkehorrokseensa lämpötyynyn viereen, enkä minä olisi millään malttanut antaa sen nukkua rauhassa. Ei enää sydäntäraastavaa ulvontaa urosten perään, nyt pikkuinen saisi keskittyä ihan vain lemmikkinä olemiseen. Nyt kaksi päivää myöhemmin tämä birmuliskonakin tunnettu pörröturkki jo leikkii, juo ja syö normaalisti kuin ei leikkauspöydällä olisi ollutkaan. Ainoastaan kauluri hieman hidastaa menoa ja mokoma on otettava päivittäin pois pesuhetkeä varten. On hurjan jännittävää nähdä palautuuko Manaksen kermankellertävä selkäturkki takaisin valkoiseksi, sen väri kun vaihtelee hormonikierron mukaan!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti