torstai 23. huhtikuuta 2015

Varpaat vedessä


Joensuu ja loputtomilta vaikuttavat ratakiskot katosivat tihkusateeseen. Pitkään aikaan junan ikkunasta ei näkynyt kuin loputonta havumetsää ja hiljalleen lisääntyvää asutusta. Minulla oli enää puoli levyä fazerin sinistä ja samassa vaunussa istuvat eläkeläisnaiset rupattelivat mielissään naapurin pojan hankkimasta aasialaisvaimosta. Lahteen saapuessa sadekin ehti jäädä taakse, mutta vatsassani vellonut ikävä vain voimistui voimistumistaan. Ensimmäiset vuodet poissa lapsuudenkodista ovat melko ristiriitaisten tunteiden täyttämiä: silloin kun on kotona, on ikävä porukoille ja silloin kun on porukoilla, on ikävä kotiin. Koita nyt siitä päättää missä on hyvä olla. (Tuntui muuten melko utopistiselta käydä pikkusiskon kanssa baarissa, vastahan sekin oli seitsemän ja pelkäsi ukkosta)

Täytin keskiviikkona 22 vuotta. Päivä ei eronnut muista kuin facebook-onnitteluilla ja muutamalla puhelinsoitolla. Suunnittelin kyllä viettäväni itsekkään hemmottelupäivän, mutta loppujen lopuksi löysin itseni vain käpertymästä apeana uuteen kylpytakkiini. Vanheneminen ei ole pitkiin aikoihin millään tavalla pelottanut minua, mutta jotenkin syntymäpäivinä yksinäisyydentunne korostuu onnentoivotuksista huolimatta. Hyvänä ensiapuna toimivat pehmeä viltti, lämmin jalkakylpy ja Petrin tekemä jättiläismäinen jäätelöannos. Onko olemassa murheita joita vaniljajäätelö, suklaakastike ja banaaniviipaleet eivät veisi ainakin hetkellisesti pois?

maanantai 13. huhtikuuta 2015

Vir-vir-virtuoosi vi-videolla


Derppaus ja änkytys ovat vahvasti läsnä kun edellisen videopostauksen vääntämisestä alkaa olla jo yli vuosi aikaa. Koska höpöttämistä on silloin tällöin hyvä harjoitella ja skulleryn paketti kutkuttelee yhä miellyttävästi mielessä, saatte luvan kärsiä tämän blogin ensimmäisestä videosta! Pahoittelen videon hiljaisuutta, kamerani ei ilmeisesti ole mikään äänentallennuksen ihmelapsi.

perjantai 10. huhtikuuta 2015

Tikka masala ja tukka kamala

Muistan vain vaivoin etäisen tunteen siitä, miltä lämpimien hiusten hipaisu tuntuu hartioilla kuumana kesäpäivänä. Muistan takut, joista kampa ei suostunut menemään lävitse ja sen ärsyttävyyden, kun tuuli sai hiukset tarttumaan vasta rasvattuihin huuliin. Pitkät hiukset, niistä tuntuu olevan ikuisuus, tarkalleen ottaen noin 9 vuotta. Olen valmis kokemaan kaikki ne pitkien hiusten ärsyttävyydet ja ihanuudet uudelleen ainakin kerran elämässäni, jahka kasvatusprojektini etenee hartioille asti. Tajusin tänään että hiukseni alkavat olla niin pitkät, etten enää osaa laittaa niitä mitenkään. Osaan kyllä pöyhiä ennätysnopeasti irokeesin pystyyn ja siloitella pixie cutin kuosiinsa, mutta tämä reuhka menee jo yli ymmärryksen. En tiedä missä kohtaa jakauksen pitäisi olla, millainen määrä shampoota hiuksiin riittää ja millä ihmeen konsteilla kutrit taiotaan kihariksi. Nykyinen hiustyylini on tuulenpesä, aamulla kammattu ja ulkoilmalla sotkettu. Juuri sellainen sotku, että varmasti menee suuhun jumpatessa tai tikka masalaa mässätessä. Emotukan ja otsan paljastelun välillä keikkuminen ärsyttää, haluaisin niin hirveästi kokeilla otsatukkaa, mutta ohi karannut pipokausi tarkoittaa sitä, etten voisi peittää mahdollista epäonnistumista mitenkään. Kumpa kampaajilla olisi hienot peruukit, joilla jonkin hiustyylin sopivuutta voisi mallailla jo etukäteen!

sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

Huono ystävä


Joskus tuntuu siltä että mitä enemmän laihdun, sitä lihavemmaksi tunnen itseni. En minä oikeasti ole niin paksu kuin tunnen, mutta aina kerta toisensa jälkeen se samainen ajatus onnistuu yllättämään minut kulman takaa. Onneksi olen kasvanut ihmisenä niin paljon teiniajoistani että osaan työntää moiset ajatukset kevyesti syrjään ja pohtia omaa käyttäytymistäni sivustakatsojan roolista. ''Hyvät naiset ja herrat, jos katsotte oikealle, näätte kuinka hytisevä maitovalas vaeltaa parhaillaan kohti jääkaappia. Varokaa ettette jää selluliitin alle'', huomaan pääni sisäisen selostajan luennoivan monotonisen matalalla äänellään ja minua alkaa hieman naurattaa tilanteen hullunkurisuus. Kävin aamulla vaa'alla ja hyvältä näytti. Päälläni on lempimekkoni ja tunnen itseni tänään ihan sieväksi. Sieltä se negatiivinen ajatus kuitenkin tärähti, vähän kuin tahaton pieru keskellä hiljaista kirjastoa.

Minä rakastan ihmisiä. Rakastan niin luisevia kuin pyöreitäkin persoonia, erilaisia neniä ja hassuja hymyjä. Pidän pisamista ja hykertävästä naurusta, kipristelevistä varpaista ja siitä kuinka silmät joko siristyvät tai pyöristyvät innostuksen merkiksi. Kukaan ei ole vain yksi piirre, vaan monien pienten tekijöiden summa. Välillä on vaikea käsittää miksi minä sitten tuomitsen itseni töykeiden sanojen säestyksellä kun kaikki muut näyttävät silmääni täydellisiltä sellaisenaan. Jaksan aina hokea että kaikkia kohtaan pitää jaksaa olla kunnioittava ja kiltti, mutta silti rikon itse omia sääntöjäni olemalla ilkeä itselleni. Jos kohtelisin ystäviäni yhtä karmeasti kuin itseäni, ei lähipiirini jäisi notkumaan ainoatakaan kaveria. Joskus vain pitää muistaa olla itselleenkin se hyvä ja armollinen ystävä, vaikka käsi silloin tällöin seikkailisikin siellä sipsipussin uumenissa.

keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

Ihanan kamala elämä

Yhtäkkiä koko maailma muuttui ruskeaksi. Vetäytynyt lumi paljasti altaan likaiset ojanpenkereet kuraisine muovipusseineen ja haalistuneine kaljatölkkeineen. Kauppareissuilla on helppo leikkiä maailmanlopun jälkeistä elämää: vain tuuli ujeltaa autioilla kaduilla kuljettaen mukanaan syksyn tappamia lehtiä ja satunnaisia hiekkamyrskyjä. Silmiä kirvelee, mutta kaupasta ostetut banaanit ovat sen arvoisia.

Sisällä kämpässä vallitsee trooppinen ilmasto, kaikki on punaoranssia, minä viihdyn topissa ja kasaan levottomana hedelmäsalaatteja. Elämä on ihanan kamalaa ja epätietoisuus ennakkotehtävien onnistumisesta on raastava. Tuntuu kuin pää olisi täynnä sähköä, aika kulkee turhankin nopeasti, mutta päivät silti hitaasti. Pikkusisko ja äiti kävivät vierailulla, kävin Elinan luona katsomassa PMMP:n vikan keikan tietokoneelta, suoritin työnhakukurssin loppuun, sain tilaamani kallon postista, käytin kissaa hammaslääkärillä, kävin itse kampaajalla ja Petri opetti minut tekemään aivan mahtavia pippuripihvejä. Siinä hujahtikin jo melkein koko kuukausi, vaikka minusta se tuntuu yhdeltä ainoalta viikolta. Kohta varmaankin havahdun viisikymppisenä tietokoneelta ja ihmettelen mitä hittoa oikein tapahtui.