sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Googlesta ruumishuoneelle

Selailin googlea sydänkohtauksen partaalla ja tulin diagnosoineeksi itselleni aivosyövän lisäksi melanooman, kohdunulkoisen raskauden ja tuhat muuta epämiellyttävää elämänpilaajaa. Alkoi heikottaa, oli pakko haukata ikkunan raosta raikasta sadeilmaa ja kuunnella hetki sireenien etäistä ulvontaa. ''Ensin lääkäriin, sitten googleen,'' muistan joskus neuvoneeni kaveriani, mutta tunnetusti omia neuvojaan on vaikea noudattaa. Löysin muutama kuukausi sitten itsestäni kaksi uutta luomea ja olen hyppinyt siitä asti seinille jahkaillessani yksityisen ja julkisen välillä. Pelkään aivan hirvittävästi paitsi melanoomaa, myös keloidiarpia ja niiden riskiä vähätteleviä tk-lääkäreitä. Olen yritellyt rauhoitella itseäni tiedolla siitä että poistoa kaipaavat ( ja inhottavasti vaatteiden hiertämät) luomeni ovat melko pieniä, eivätkä varsinaisesti sijaitse keloidiarpien riskivyöhykkeellä. Silti hikoiluttaa ajatella että jos nyt kuitenkin jotakin tapahtuu ja juuri minulle. Suoraan sanottuna ajatus siitä että saisin valtavia vaaleanpunaisina tursuilevia arpia kroppaani juuri kun olen oppinut rakastamaan sitä on pelottava. Toisaalta kannattaako maksaa monia satoja euroja ylimääräistä pienen hermostuksen takia? Oli miten oli, huomenna tämä vainoharhainen hysteerikko ottaa puhelimen käteensä ja soittaa terveyskeskukseen. Ihan itse vieläpä. Sitten ehkä pyyhin hieman kyyneleitäni uuteen hienoon laukkuuni.

maanantai 20. heinäkuuta 2015

Oodi yksinäisyydelle ja kauniille tavaroille

Ennsesteri kääriytyi tiukemmin huppariinsa ja kiipesi kivelle istumaan. Se sytytteli tupakkaansa kulmat päättäväisesti kurtussa ja hetken ajan minusta tuntui kuin olisimme taas asuneet asuntolassa, piilotelleet kapinahenkeä uhkuen savukkeita ja siidereitä valvojalta kuin pahaisetkin kakarat. Palelimme öisen kerrostalon pihassa puhuen elämästä ja kuolemasta, viileä tuuli riepotteli hameenhelmaa ja koira haukkui jossakin kaukana. Kylmyydestä huolimatta en olisi voinut olla yhtään sen onnellisempi, sillä ymmärsin äkisti etten enää ollutkaan yksinäinen. Ihoni oli kananlihalla, mutta sisälläni mylläsi lämmin tunne. Ennsesteri jäi kahdeksi yöksi, opetti minua tekemään banaanijäätelöä ja juoksi kanssani kolme päivää alennusmyynneissä. En ole koskaan ostanut niin paljon krääsää kuin tänä viikonloppuna ostin. (Sopivassa seurassa jopa pinkki käsikäyttöinen minituuletin tuntuu hyvinkin viisaalta hankinnalta.)

Olen aina ollut enemmän tai vähemmän yksinäinen ihminen. Olin aina lukioajoille asti se kaveriporukan hiljainen hiihtäjä, joka ei oikein koskaan ollut perillä mistä puhuttiin ja minne porukka aikoi suunnata koulun jälkeen. Sain vuosien varrella netistä muutamia hyviä ystäviä, mutten loppujen lopuksi tuntenut olevani samalla aaltopituudella kenenkään kanssa. Toivoin avaruusaluksen palaavan maapallolle hakemaan minua, mutta niin ei koskaan käynyt. Yksinäisyydestä puhuminen oli turhaa, sillä enhän minä ollut yksin, eikä silloin ollut lupa valittaa. Teinisarjojen katsominen tuntui silkalta kidutukselta, sillä kadehdin toistensa kynsiä juoruillen lakkailevia kaveruksia niin paljon, että se sattui jo melkein fyysisestikin. Sammutin television aina kun frendit tulivat ja uppouduin mieluummin roolipelimaailman dramatiikkaan, ulottuvuuteen, jossa jopa minä olin kärryillä senhetkisistä puheenaiheista. Muuttaminen uuteen kouluun neljänsadan kilometrin päähän kotoa oli elämäni paras päätös. Jo ensimmäinen ujo katsekontakti huonekaverini kanssa kertoi, että tuon naisen kanssa minä tulen nauramaan Henry Laasasen jutuille ja jakamaan monta kahelia salaisuutta. 

Tajusin vasta tänään kuinka hyvin minulla oikeastaan menee. Kämpässä on kotoisan lämmintä, avomies hekottelee toisessa huoneessa tietokonepelilleen ja Manas tuhisee unissaan sohvalla. Jos voisin, huutaisin keuhkojeni pohjasta kaikille pikkukylien yksinäisille tytöille että maailma on avoin ja seikkailut odottavat. Älkää jääkö märehtimään samaan suohon kuin minä aikoinaan.


tiistai 14. heinäkuuta 2015

Minä en

...tule luultavasti koskaan pääsemään puheen takeltelusta eroon
...nauti lautapelien pelaamisesta, sillä olen todella huono häviämään
...ole koskaan osannut viheltää, huuliltani kuuluu vain surkeaa pihinää
...halua olla missään tekemisissä huvikseen ilkeilevien ihmisten kanssa
...näe kovin hyvin, mutten ole siltikään saanut aikaiseksi ostaa uusia laseja
...kehtaa aina tilata hampurilaistani ilman suolakurkkuja vaikken voi sietää niitä
...jaksa odottaa jos selaimen latautumisessa kestää kolmea sekuntia pidempään
...osaa päättää haluaisinko Manaksen kaveriksi toisen birman, sfinksin vaiko bengalin
...siedä ollenkaan elokuvia joissa mässäillään raiskauksilla tai tapetaan lemmikkieläimiä
...tainnut koskaan oppia parkkeeraamaan kunnolla, sujahdan vain helppoihin ruutuihin
...ymmärrä netissä kiertävää feminismin vastaista raivoamista ja vihamielisyyttä
...vieläkään käsitä miten pitkiksi hiukseni ovatkaan kasvaneet sitten irokeesin
...osaa käyttää värejä pukeutuessani, suojavärini taitaa ikuisesti olla musta
...edes harkitse ottavani septumia pois, siitä on tullut kuin osa naamaani
...muista ainuttakaan päivää jolloin en olisi miettinyt laihduttamista
...nuku rauhallisesti, puhua pulputan unissani kuin papukaija
...lue enää juurikaan uutisia, koska ahdistun niistä niin paljon
...voi hyvin jos joudun olemaan pitkään neljän seinän sisässä
...saa millään otettua itsestäni julkaisukelpoisia valokuvia
...osta kovin usein kenkiä vaikeiden jalkojeni takia
...ole varma mitä opiskelisin seuraavaksi

maanantai 13. heinäkuuta 2015

Terveisiä susirajalta

Mietin pitkään ja hartaasti mitä kertoisin kahden viikon reissustamme. Kertoisinko savuntuoksuisista vaatteista, hyytävän mustasta järvivedestä vaiko siitä, miten linnut aloittavat laulunsa aina samaan aikaan aamuyöstä yhtäkkiä alkavana konserttina? Kaikki mikä tuntui silloin niin hienolta ja mahtavalta, kuulostaakin ääneen sanottuna laimealta ja arkiselta. Suoraan lähteestä juotu vesi ja veneennokassa nukkuminen. Savustettu kala ja sateelta tuoksuva lankkupolku metsän halki. Ainoa asia jota reissussamme kadun on se etten hoksannut ottaa kuulokkeita mukaan musiikin kuuntelua varten, Gyllenhamarin Bed On Fire soi armottomasti päässä iilimadon sitkeydellä.

Parasta reissussa oli unelias kotiinpaluu ja Manaksen hurja tervetulohuuto kun kömmin hoitolan ovesta hakemaan kissoja. Kotona on vaikea kävellä kun nelijalkaiset kiehnäävät jatkuvasti jaloissa kuin peläten minun ja Petrin lähtevän yhtäkkiä uudelleen. Olen jotenkin vieläkin niin hämilläni kotiinpaluusta ja juoksevasta vedestä että kirjoittaminenkin tuntuu töksähtelevältä ja arkipuuhailu kömpelöltä. Hassua ajatella että kesä on jo näin pitkällä, enhän minä ole ehtinyt vielä kertaakaan edes pukea shortseja jalkaan!