maanantai 20. heinäkuuta 2015

Oodi yksinäisyydelle ja kauniille tavaroille

Ennsesteri kääriytyi tiukemmin huppariinsa ja kiipesi kivelle istumaan. Se sytytteli tupakkaansa kulmat päättäväisesti kurtussa ja hetken ajan minusta tuntui kuin olisimme taas asuneet asuntolassa, piilotelleet kapinahenkeä uhkuen savukkeita ja siidereitä valvojalta kuin pahaisetkin kakarat. Palelimme öisen kerrostalon pihassa puhuen elämästä ja kuolemasta, viileä tuuli riepotteli hameenhelmaa ja koira haukkui jossakin kaukana. Kylmyydestä huolimatta en olisi voinut olla yhtään sen onnellisempi, sillä ymmärsin äkisti etten enää ollutkaan yksinäinen. Ihoni oli kananlihalla, mutta sisälläni mylläsi lämmin tunne. Ennsesteri jäi kahdeksi yöksi, opetti minua tekemään banaanijäätelöä ja juoksi kanssani kolme päivää alennusmyynneissä. En ole koskaan ostanut niin paljon krääsää kuin tänä viikonloppuna ostin. (Sopivassa seurassa jopa pinkki käsikäyttöinen minituuletin tuntuu hyvinkin viisaalta hankinnalta.)

Olen aina ollut enemmän tai vähemmän yksinäinen ihminen. Olin aina lukioajoille asti se kaveriporukan hiljainen hiihtäjä, joka ei oikein koskaan ollut perillä mistä puhuttiin ja minne porukka aikoi suunnata koulun jälkeen. Sain vuosien varrella netistä muutamia hyviä ystäviä, mutten loppujen lopuksi tuntenut olevani samalla aaltopituudella kenenkään kanssa. Toivoin avaruusaluksen palaavan maapallolle hakemaan minua, mutta niin ei koskaan käynyt. Yksinäisyydestä puhuminen oli turhaa, sillä enhän minä ollut yksin, eikä silloin ollut lupa valittaa. Teinisarjojen katsominen tuntui silkalta kidutukselta, sillä kadehdin toistensa kynsiä juoruillen lakkailevia kaveruksia niin paljon, että se sattui jo melkein fyysisestikin. Sammutin television aina kun frendit tulivat ja uppouduin mieluummin roolipelimaailman dramatiikkaan, ulottuvuuteen, jossa jopa minä olin kärryillä senhetkisistä puheenaiheista. Muuttaminen uuteen kouluun neljänsadan kilometrin päähän kotoa oli elämäni paras päätös. Jo ensimmäinen ujo katsekontakti huonekaverini kanssa kertoi, että tuon naisen kanssa minä tulen nauramaan Henry Laasasen jutuille ja jakamaan monta kahelia salaisuutta. 

Tajusin vasta tänään kuinka hyvin minulla oikeastaan menee. Kämpässä on kotoisan lämmintä, avomies hekottelee toisessa huoneessa tietokonepelilleen ja Manas tuhisee unissaan sohvalla. Jos voisin, huutaisin keuhkojeni pohjasta kaikille pikkukylien yksinäisille tytöille että maailma on avoin ja seikkailut odottavat. Älkää jääkö märehtimään samaan suohon kuin minä aikoinaan.


3 kommenttia:

  1. Sulla on ihanat hiukset ja oot muutenkin tosi söpö! :3

    VastaaPoista
  2. Moikka! Oon haastanut sut Liebster award - Haasteeseen minkä tarkoituksena on saada näkyvyyttä blogeille jolla on alle 200 lukijaa.Käy katsomassa haaste ja kysymykset mun blogista, ois tosi kiva nähdä sun vastaukset mun kysymyksiin! :) http://whateverattitudeforever.blogspot.fi/2015/07/liebster-award-discover-new-blogs.html

    VastaaPoista