sunnuntai 30. elokuuta 2015

Ei sittenkään pimeään

Yksi tupakoimattomuuden ehdottoman huonoista puolista on se, ettei elämässä ole kovinkaan montaa tilaisuutta opetella käyttämään sytkäriä. Jouduin luopumaan alkusyksyn ensimmäisistä kynttilöistä rämpytettyäni sormenpääni naarmuille. Harmitti. En käsitä miten yksikään tupakoitsija saa liekkejä aikaan vain muutaman sormen vaivattomalla liikkeellä. Tein banaanisuklaasmoothien — se sentään vielä onnistui.

Odotan pimeitä vuodenaikoja hieman pelonsekaisin tuntein. Masennuksesta kärsiessä talvi tuntui vähintäänkin kuolemantuomiolta ja hupenevan päivänvalon mukana hiipui myös motivaationi nousta sängystä. Kirkasvalokuulokkeista, masennuslääkkeistä ja yököttävän imelistä vitamiineista muodostui talven kemiallinen kaava lumisateiden, pehmeiden villasukkien ja lyhtyjen sijaan. Tänä vuonna ajattelin keskittyä härskisti syksyn ja talven romantisointiin, ostaa aivan liian monta kaulahuivia ja käyttää hyväkseni jokaisen tilaisuuden vetää kaakaoöverit. Töihinkin pääseminen kuulostaa lottovoitolta. Mietin pitkään kirjoittaisinko blogiin postauksen masennuksesta ja sen vaiheista, mutten ole varma haluanko sittenkään kertoa niin surullisen tavallista tarinaa juuri kun olen räpiköinyt sen otteesta irti. Pysyköön haudassaan mokoma.

maanantai 24. elokuuta 2015

Katastrofit kasassa


Pienen uhkaavan hetken verran vatsassani muljui puhdas epätoivo. Istuin kampaamotuolissa jo toista tuntia, eikä toinenkaan murhaava värinpoisto tahtonut irroittaa sitkeää ruskeaa länttiä hiuksistani. Näky oli suoraan sanottuna melko kamala: tyvikasvu oli valkoinen, hiuksen keskiväli oranssiin taittava ruskea ja latvat mintunvihreää, purkkaantunutta hamppua. Hikoilin muovisuojan alla kuin saunassa ja mekon paljastama selkäni liimaantui penkkiin. Lempikampaajanikin huokaukset alkoivat muuttua henkäys henkäykseltä epätoivoisemmiksi kun toivottu vaaleanpunainen tarttuikin (yllätys yllätys!) kirkkaanpinkkinä vain tyvikasvuun. Pyörittelimme päitämme kuin pöllöt, pohdimme rattaat raksuttaen ratkaisua ja päätimme haudata pastelliset haaveet tummaan, punertavanpinkkiin shokkiväriin. Aluksi olin hieman pettynyt ja pelokaskin, mutta lopputuloksen nähtyäni en malttanut irroittaa katsettani heijastavista pinnoista. Hyvä kun en (jälleen kerran) jäänyt auton alle peilaillessani armasta karvastoani! Olo on hieman kuin merirosvolla tai ralliradan lipputytöllä, puoli päätä komeilee mustanruskeana ja toinen puolikas punapinkkinä. Hulmuttelin hetken hiuksiani glamouria hakien tuulettimen ääressä ja tulin siihen lopputulokseen että olkoonkin punaiset, minua ei haittaa. Sitten kun väri lähtee haalistumaan, mietitään sitä vaaleanpunaista uudelleen.

Ps. Huomatkaa harvinaisen terve kaula! Protopic sattui aivan hirvittävästi, mutta kiltit netinkäyttäjät neuvoivat aspiriinin poistavan laittopolttelun kokonaan. Kaula ja käsitaipeet paranivat ja ihottuma katosi kokonaan vain parissa päivässä!

torstai 20. elokuuta 2015

Tuskien taival

Heräsin eilen jokakesäisen painajaiseni paluuseen. Itkeminen oli virhe, sillä kyyneleet saivat sillä samaisella sekunnilla silmänympärysteni haavaumat ärtymään entisestään. Pään liikuttelu tuntui kivuliaalta, kaulan iho oli kiristynyt yöllä tulipunaiseksi ja paperinohueksi. Yleensä atooppinen iho tekee kantajalleen tepposet pakkasten kuivattaessa ilmat, mutta jostakin syystä juuri kuumimmat kesäkuukaudet ovat pahentaneet ongelmaani vuosi vuodelta. Näytän tällä hetkellä rehellisesti sanottuna hirttoyrityksen uhrilta, eikä oloani juuri hivele tieto siitä että lähdemme muutaman viikon päästä Petrin siskon häihin. Nöyrryin viimeinkin kokeilemaan protopiciä (sen myrkyllisyydestä ja syöpäriskistä huolimatta) ja olo on aloitusoireiden takia melko kurja. En muista viimeisestä vuorokaudesta sekuntiakaan jolloin minua ei olisi kutittanut ja poltellut. Kirvelyyn olen tottunut, mutta kutina on kyllä jotakin niin helvetillistä, etten pysty ajattelemaan muuta kuin raapimista, kynsiä, hilseilevää ihoa ja karheaa rapinaa.  K U T I T T A A .  Enkä mahda sille mitään!

torstai 13. elokuuta 2015

Perseidien noidat

Viimeiset vihreät haalistuvat hiuksissani ja tavallaan minulle ei edes tule koko väriä ikävä. Onhan se kaunis (tai olisi jos se pysyisi hiuksissa) mutta ylläpitäminen on kyllä ollut niin ylivoimaista ettei kylpyhuoneen lattian raivokas jynssääminen ole sen arvoista. Eilen laitoin huopahatun päähäni ja facebookiin uuden profiilikuvan. Perhetuttu luuli minun kihlautuneen koska nenässäni roikkui timantteja ja hetken mietittyäni tulin siihen tulokseen, että jos tätä irvistelijää koskaan viedään alttarille, haluan kyllä sormuksen mieluummin tuulenhalkojaani kuin hikiseen nakkisormeeni.

Ilma oli raskas ja hiostava kun pyyhälsimme Elinan kanssa torille ostamaan karviaisia, enkä minä usko koskaan nähneeni yhtä noitamaisia marjoja. Purppuraiset goottimarjat kyllä sopivat päivän teemaan oikein mainiosti, sillä meillä molemmilla oli mustat lierihatut takaraivolla vartomassa seuraavaa vittumaista tuulenpuuskaa. Pimeän tullen minä, Petri ja Petrin kaveri kivuttiin kerrostalon katolle ihailemaan öistä Lahtea ja Perseidien meteorisadetta. Näin ainakin seitsemän tähdenlentoa, kaksi citykania ja aivan liian monta kourallista karkkia. Tuhlasin varmaan kaikki toiveeni aamuöisellä kotimatkalla metsäreitin halki, sillä en mielelläni olisi tullut murhatuksi niin jännittävän kokemuksen jälkeen. Toiveet varmaan pitivät kuin pitivätkin kutinsa kun istun vielä aamupäivälläkin tietokoneella hieromassa rähmää uupuneista silmistäni. Tuntuu hassulta hokea tätä jokaisen imelän postauksen päätteeksi, mutta minä olen onnellinen. Aivan hillittömän onnellinen. Onnellinen vaikka altaassa lojuu tiskejä ja pillimehuni meni vahingossa umpijäähän pakastimessa. Kyllä elämä on loppujen lopuksi ollut kaikkien niiden myllerrysten arvoista.


perjantai 7. elokuuta 2015

Kuin karkkikaupassa konsanaan

Kuolkaa kuvakollaasieni kamaluuteen! En edes muista milloin olisin halunnut viimeksi näin paljon kauniita asioita ja vieläpä hempeissä pastellinsävyissä. Edellisen postauksen jälkeen ryhdyin miettimään millaisia asioita arkeeni tahtoisin ja muutoksenkaipuu iski (jälleen kerran) kuin nyrkki naamaan. Tajusin muun muassa viihtyneeni nykyisessä hiusvärissäni vähän turhankin kauan, etten osaa lakata kynsiäni ja että joogamatto olisi ihan hyödyllinen kapistus, jos aikoo selviytyä pilateksesta ilman mustelmaista selkärankaa. Opettelin kömpelöllä lopputuloksella taiteilemaan häivytettyjä kulmakarvoja ja hypistelin tyytyväisenä korurasiaani hamstraamiani rusetteja. Tuntuu että olen pitkän harmaan kauden päätteeksi taas saamassa kiinni siitä millainen ihminen haluaisin olla ja toivon etten unohda sitä pitkään, pitkään, pitkään aikaan. (Ps. Olen pitkään miettinyt hieman värikkäämpää ulkoasua blogille, toivottavasti muutokset eivät ole liian silmiä kirveleviä)

tiistai 4. elokuuta 2015

Onnesta estyneet

Muistio itselleni: korkeisiin paikkoihin meneminen ei paranna korkeanpaikankammoa. Värisin maailmanpyörässä kuin haavanlehti, hyvä kun en kirkunut. Pikkusisko osti palkinnoksi hattaraa, joten selviydyin sittenkin hengissä Linnanmäen pelottavimmaksi laitteeksi tituleeraamastani hirviöstä. En ole koskaan ollut erityinen laitehirmu, mutta tunnelma huvipuistoissa on aina yhtä huumaava — popcornin tuoksu, etäiset riemunkiljahdukset ja karusellin hieman epävireinen musiikki ovat kuin karkkia elämää janoaville aisteilleni. Hurjakuru kasteli meidät litimäriksi ja kieppuva lohikäärme sai pahoinvoinnin jatkumaan koko taksimatkan yöpaikalle. Kipristelimme koko illallisen ajan särkeviä varpaitamme pöydän alla, mutta oli se sen arvoista. Elää hetken ajan taas kuin lapsi.

Huomasin eräänä päivänä pidätteleväni itseäni olemasta onnellinen. Tiedän kyllä mitkä asiat piristävät minua, mutta jostakin kumman syystä en vain ole tehnyt niitä. Kuunnellut musiikkia kaiuttimista, kellahtanut lattialle leikkimään kissojen kanssa tai katsonut antaumuksella hömppäelokuvaa ilman kännykän tai tietokoneen samanaikaista räpläämistä. En edes muista milloin olisin viimeksi koskenut kirjaan, piirtänyt tai ostanut tuoretta ananasta kypsymään pöydälle. Myönnän olevani pahemman sortin ruuturiippuvainen, kännykkä on jatkuvasti näköpiirissäni, vaikken saa sen selaamisesta minkäänlaista nautintoa. Toistelen vain robottimaisesti samoja kaavoja: avaan näytön, tarkistan sään, selaan bloggeria ja tumblr:ia, suljen näytön. Iltaisin tuntuu melkein turhalta käydä läppärillä, sillä viiden levottoman minuutin välein tarkistetut suosikkisivustot eivät ole ehtineet suoltaa minkäänlaista tuoretta sisältöä. Havahduin käytökseni päättömyyteen kun tajusin nukkumaan mennessäni tarkistaneeni päivän sään neljästi peräkkäin ''ihan muuten vain.'' Eilen aloitin pilateksen uudelleen ja tänään jätin kännykän tarkoituksella toiseen huoneeseen. Huomenna ostan sipsejä ilman katumusta ja olen ehkä taas kerran aavistuksen verran onnellisempi ihminen.