keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Oleander

Kummasti se elämänpiiri vain surkastuu työttömäksi jäätyä. Ei pakollisia ihmiskontakteja, ei velvollisuutta nousta ylös tai vaihtaa nuhjaantuneita sukkia puhtaisiin. Elämä on alkanut salakavalasti pyöriä vain oman navan ympärillä: ylianalysoin kaikkia ruumiintoimintojani ja ajatuksiani aina hulluuden partaalle asti. Kaikki vähääkään normaalista poikkeava ennustaa tietenkin syöpää, parantumattomia sairauksia ja diagnosoimattomia mielenterveysongelmia. Välillä tuntuu vaikealta myöntää itselleen etten olekaan kuolemassa johonkin dramaattiseen sairauteen tai tulossa hulluksi, ongelmani on (niin tylsältä kuin se kuulostaakin) se ettei minulla ole selkeää suuntaa elämässäni ja jatkuvan opiskelun päätteeksi täydellinen vapaus tuntuu lähinnä ahdistavalta. Liian monet neljän seinän sisässä vietetyt päivät tuntuvat muuttavan sisäilman myrkylliseksi hermokaasuksi, joka lamauttaa lahnaavan uhrinsa voimattomana sohvan pohjalle tuijottamaan loputtomia uusintoja keltanaamaisesta perheestä.

Välillä osittain kadehdinkin vanhaa minääni, vaikka olinkin todella masentunut ja inhosin itseäni, olin paljon ulospäinsuuntautuneempi ja rohkeampi. Hurjien sotamaalausten, keskisormen ja pullon takaa oli helppo uhota maailmalle, näyttää paljon vahvemmalta ja räväkämmältä kuin ilman rakkaita suojamuureja koskaan olinkaan. Nykyään peilistä tuijottava olemus on lähinnä hiirimäisen arka ja jahkaileva varjo entiseen verrattuna. Silmät pyytävät jo etukäteen anteeksi ja olo on jotenkin kankea, mikään ei tunnu tulevan enää luonnostaan saati sulavasti. En osaa enää edes piirtää tai kirjoittaa niillä kauneimmilla sanankäänteillä, joista joskus olin niin ylpeä. Tuntuu että suru repäisi kadotessaan mukanaan puolet persoonastani, kai se ajan myötä kasvaa takaisin jos vain jaksan sinnikkäästi vastustaa erakoitumisen iloja ja kuunnella hyvää musiikkia.

4 kommenttia:

  1. Sun kirjoitustyyli on merkittävä osa miksi luen sun blogia. Mullakin on jonkinlaista masennusta johon syön lääkettä ja on vaikea hyväksyä itseäni tälläisenä kuin on. "Oireitani" on myös omasta mielestäni hiirimäinen olemukseni (saattaa johtua myös siitä, että ala-asteella olisin halunnut näytellä tuhkimon ilkeää sisarta mutta opettaja epäili ja laittoi minut yhdeksi hiiristä). Pidän myös kissoista ja olen vastavalmistunut työtön :) T. Pohjois-Karjalainen

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Välillä tuntuu hassulta ajatella että on tosiaankin olemassa ihmisiä jotka on samassa tilanteessa kuin itsekin, hurjasti tsemppiä sinne, saakoon hiirimäisyytemme huutia! : D

      Poista
  2. Tuttuja tuntemuksia. Elämän suunnan löytämistä on tullut itekin stressattua hirveästi, mutta se ei kannata. Koska asiat ihan oikeasti järjestyy eikä elämässä ole kiire mihinkään. Suomessa on hyviä tukiverkostoja jos tuntuu syrjäytyneeltä, työkkärin kautta työpajoja ja -harjoitteluja esimerkiksi. Sanoisin et muurit on myös hyvä päästää alas, vaikka aluksi tuntuisikin pelokkaalta. Ajan myötä sä vahvistut kyllä <3 Kaikki helpottuu vielä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ♥ Kiitos kommentista, tarvitsin sitä

      Poista