maanantai 30. marraskuuta 2015

Rakas joulupukki

Saisinko kaiken kiitos 
(ja bonuksena tuhat euroa, kuusi kissanpentua ja täydelliset hiukset)

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Vuoden pimein kuukausi

Join päärynäpillimehua lumisateessa kun liikenteen hurinaan yhtyi pienen mopon pärinä. Jähmetyin hetkeksi paikalleni tuijottamaan kuinka joulupukki pöristi ohitseni sinnikkäästi loskaa lennättäen. Tekoparta viuhui villisti tuulessa enkä voinut olla ajattelematta, että ohueen punaiseen halppiskankaaseen verhoutunut mies varmastikin paleli hillittömästi oikuttelevan ratsunsa selässä. Siihen hetkeen jotenkin tiivistyi koko surkuhupaisa marraskuu: märät sukat, rähmivät silmät, loskasade, pillimehu ja joulupukki. En varmastikaan ole ainoa jolle marraskuu on vuoden vaikeinta aikaa. Kaikki on märkää, sumuista ja ruskeaa. Silti jollain kummallisella tavalla pidän marraskuusta: se on se kuukausi jolloin yhtäkkiä muistan, että täytyy pysyä skarppina ja pitää itsestään huolta. Viikonloputkin tuntuvat erityisen arvokkailta kun viitenä päivänä viikossa ei ehdi nähdä auringonvaloa kuin sillä lyhyellä matkalla lounastauolle. 

Marras, vanhahtava, kuoleva. Mietin joskus tosissani että vaihtaisin sukunimeni vuoden vaikeimman kuukauden mukaiseksi. Meidän suvussa on jo päinvastaista tarkoittavaa nimeä, joten olisi jotenkin surkuhupaisaa jos seassa olisikin yksi Marras virnistelemässä omalle ristiriitaisuudelleen. Kaikista eniten pidän sanasta kuitenkin siksi että se vain istuu etunimeni kanssa täydellisesti. Nimenvaihto nyt kuitenkin saa odottaa omaa aikaansa, en halua mielen muuttuessa vaihtaa kuumeisena seuraavaan. Yleensäkin koko prosessi kuulostaa vähän vaivanloiselta: ei se korttien vaihto, vaan se että ihmiset saattaisivat hyvinkin haluta keskustella kanssani aiheesta. En tiedä miksi, mutta jotenkin se tuntuu yhtä nihkeältä toimenpiteeltä kuin uusien kenkien ostaminen tai kirkosta eroaminen (vaikka kaiken järjen mukaan noiden asioiden pitäisi olla helppo nakki!)

maanantai 16. marraskuuta 2015


Sunnuntaina kuolema kiipesi puhelinlankoja pitkin meidänkin asuntoon. 
En oikein osaa sanoa muuta kuin lepää rauhassa J.


sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Kuolemanväsyneiden klubi

Pyyhälsimme valokeilasta valokeilaan pimeitä katuja pitkin ja aina kun vastaan käveli ihminen, säälin Petriä hieman. Matkasimme Alicen naamiaisteemaisille synttärijuhlille ja koska olin päättänyt esittää kuolemanväsynyttä koulutyttöä, näytin siltä kuin olisin saanut perjantain päätteeksi turpaani. Sipsiä, viiniä ja fiinejä ihmisiä, parin tunnin pyörähdys sosiaalisessa elämässä osoittautui hauskaksi ja haikeaksi tilanteeksi. Tajusin samalla että minun täytyisi ryhtyä aktiivisemmaksi kavereiden kanssa, kuka säällinen ihminen muka vain unohtaa puhua ystävilleen neljään viikkoon?

Olen ollut viimeisen vuoden ajan hiukan hukassa itseni ja elämäni kanssa: menossa on jonkinlainen outo ja vaitonainen mietintäjakso siitä millainen ihminen olen ja millainen haluaisin olla. Juomisen karsiuduttua melkein kokonaan kuvioista olo on ollut paljon parempi, joskin empiväisempi. Olen tajunnut olevani aivan helvetin ujo ja neuroottinen ihminen ja että humaltuminen on houkutellut lähinnä sen hetkellisen rohkeudentunteen ja rentoutumisen takia (vaikka seurauksena olisikin ollut lähes poikkeuksetta laskuhumalaiset itkut baarin vessassa ja seuraavan päivän apaattinen alakulo.) Nyt kun alko on taas fiksummin hanskassa, överit ei edes houkuttele siinä missä ennen enempi oli parempi. 

Toinen tuskaisuudenaihe koskee tyyliäni. Alternative on ja tulee aina olemaan lähellä sydäntäni, mutta voi hiukset hiukset, nuo kymmenien värinpoistojen turmelemat hahtuvat. Päähäni risteili eräänä kummallisena iltana ajatus omasta hiusväristäni, enkä ole sen koommin päässyt siitä eroon. Suunnittelin jossakin vaiheessa värjääväni hiukseni omalla värillä ja pitääni hurjan vuoden mittaisen lepo- ja kasvatusjakson. Suunnitelma kuulosti samalla hyvältä, samalla kauhistuttavalta. Tuskin minä vaaleanruskeilla hiuksilla mitenkään erityisen demoniselta näyttäisin, mutta luonnollinen look mitä kirkkaimpien karkkivärien jälkeen saattaisi kyllä aiheuttaa lievän identiteettikriisin. En tajua miksi edes ajattelen sellaista, mutta pelkään näyttäväni tylsältä — mikä on täysin absurdi pelko ottaen huomioon miten paljon tiedän syötävän hyvännäköisiä alttiksia neutraaleilla hiuksilla. Onneksi minulla kuitenkin on reippaasti mietintäaikaa (vaikka koko loppuelämä tarkalleen ottaen) sillä musta puoli hiuksistani ei tällä hetkellä yksinkertaisesti kestä minkäänlaista värjäystä. Kiitos siis karkean takkuisille karvoilleni!

keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Tänkiy verimäts


Maanantaina pääsin vihdoinkin lääkäriin. Voin taksissa niin pahoin että pelkäsin oksentavani heti vastaanotolle päästyäni, mutta sisuskaluni päättivät sinä päivänä pysyä asemissaan. Nyt olen sata tablettia antihistamiinia ja 50g Bemetsonia rikkaampi — enää en voi kuin latoa nappeja naamaan ja rukoilla ettei kaulani tule lopun ikääni olemaan punaisen kukertava. Koko viikko on oikeastaan ollut täynnä uusia ja omituisia asioita, joista jokainen on tempaistu suoraan mukavuusalueeni ulkopuolisen maailman kauimmaisista nurkista. Soitin monta nihkeän virallista puhelua painoon, esittelin tekemäni kalenterin muulle työporukalle ja juttelin vieraan mummelin kanssa kaupan kassajonossa. Tänään kuitenkin tein itselleni jotakin niin hillittömän vaikeaa että olin hikoilla itseni liejuksi lähimpään viemäriin: suunnistin parin minuutin varoitusajalla vieraaseen paikkaan tapaamaan asiakasta, jonka kanssa kaiken kukkuraksi piti keskustella englanniksi. Edes kotimatkan piiskaava tihkusade ei saanut hymyäni hyytymään, olo on raikkaampi ja aktiivisempi, huomaa kyllä että aivot ovat joutuneet tekemään töitä. Taivas velloi tummanharmaana massana ja sadevesi ryöppysi helmeilevinä puroina liikennevaloissa seisovien autojen ikkunoissa. Minä hyppelehdin lätäköstä toiseen ja nauroin ääneen. Kyllä mä sittenkin osaan jotakin.

perjantai 6. marraskuuta 2015

Unen rajalla


Tuijotin sieraimet väristen pimeää lastenhuonetta. Vaaleanpunaiset pehmovirtahevot nököttivät hyllynreunalla siistissä rivissä ja niiden koppakuoriaisenmustat silmät kiilsivät hämärässä. Hikoilin peiton alla, mutta varpaita ei saanut paljastaa hirviöille. Halusin äidin ja isän viereen, mutta pimeä keittiö sysimustine ikkunoineen oli pelottavinta mitä sillä hetkellä tiesin. Vanha talo huokaili ja narisi, ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen sisuunnuin, supistin suuni tiukaksi viivaksi ja juoksin äidin ja isän makuuhuoneeseen. Matkalla oli kuitenkin este: mörkö kurkisti parisängyn alta päätään ravistellen. Se irvisti suuret valkoiset silmät hehkuen, mutten aikonut pysäyttää hyvältä vaikuttanutta pyrähdystäni. Otin vauhtia ja hyppäsin sänkyyn niin että jouset parkuivat ja mörkö jäi nälkäiseksi. Aamulla heräsin vanhempien välistä, eikä kukaan oikein tuntunut uskovan tarinaani mörön kammottavasta virnistyksestä. Se oli ensimmäinen kerta kun muistan unen sekoittuneen todellisuuteen, en muista miten vanha olin, mutta pieni kuitenkin. Sen jälkeen yöllisistä häiriöistä tuntui hiljalleen tulevan arkea. Milloin pehmolelun silmät olivat muka hehkuneet keltaisina peiton alla ja milloin olin muka lähtenyt tuolilta lentoon.

Hiljainen kilinä tunkeutui uneni lävitse 15-vuotiaana. En hetkeen ymmärtänyt missä olin, mutta kissojen nariseva nau'unta havahdutti minut todellisuuteen. Minä seisoin. Seisoin huoneeni ulkopuolella ja kaadoin tyytyväisinä kiehnääville kissoille suurta kupillista raksuja. Menin typertyneenä nukkumaan ja heräsin ruokkimasta kissoja vielä kaksi kertaa samalla viikolla. Samana vuonna heräsin töminään ja tajusin juoksevani portaita alas.

Sain 17-vuotiaana elämäni ensimmäisen unihalvauksen. Valvoin aamuyöhön asti tietokoneella ja olin liian väsynyt mennäkseni sänkyyn, joten käperryin sohvalle viltin alle. Heräsin rajuun ravistelun tunteeseen ja näin edessäni jotakin, jonka kyllä varsin hyvin tajusin olevan harhaa: kaksimetrisen paviaanin. Se oli ehkä yksi elämäni oudoimmista tilanteista, tajusin kyllä olevani hereillä, mutten pystynyt liikkumaan. Apina katosi ja hetken ajan epäilin järkeni kadonneen sen mukana. En saanut enää unta, menin takaisin tietokoneelle sulattelemaan tapahtunutta sydän pamppaillen. Sama tapahtui kuitenkin pian uudelleen, yllätys yllätys, jälleen kerran rättiväsyneenä. Nousin aamuyöllä tietokoneelta ja istahdin sängynlaidalle katselemaan kun polvenkorkuiset muovinorsut alkoivat juoksennella sängyn ympärillä. Totesin lievästi outoa oloa potien että taidan olla helkkarin väsynyt ja painoin pääni tyynyyn.

''Unihalvauksena tunnettu häiriö ilmaantuu, kun aivot aktivoituvat normaaliin täysin hereillä olevaan tilaan REM-unesta, mutta kehon halvaustila on edelleen voimassa. Tämä aiheuttaa tilan, jossa henkilö on täysin tietoinen ympäristöstään, muttei pysty liikkumaan. Lisäksi unihalvaukseen yhdistyy usein hallusinaatioita. Tila kestää harvoin muutamaa minuuttia kauempaa, vaikka kokijan mielestä se usein tuntuu kestävän huomattavasti pidempään.'' - Wikipedia

Heräsin ja nukahtelin lukioaikoina usein väärässä järjestyksessä. Saatoin katsella unia sängyllä silmät auki ja toisinaan ehdin höpöttää tyhjälle vain tajutakseni ettei vieressäni ollutkaan ketään. Olin tuohon aikaan jatkuvasti todella väsynyt ja stressaantunut, eikä itsensä hulluksi tunteminen juuri auttanut asiaa. Itsestään huolehtiminen kyllä. Masennuksesta parannuttua en ole kävellyt kertaakaan unissani, vaikka yhä turhan aktiivinen olenkin. Puhua pölpötän yhä joka hemmetin yö, herään omaan (tai vaihtoehtoisesti Petrin) nauruun tai siihen, että yksinkertaisesti puhun niin lujaan ääneen. Saatan keskustella silmät auki istuallani, mutta silti unessa — tai sen rajalla. Parempi kuitenkin sekin kuin harhailla typertyneenä ympäri taloa, sillä Petrin aamuisin pöydälle jättämät laput ovat saaneet minut tikahtumaan nauruun kerran jos toisenkin.

05.11.2015 klo 00:50
''Mikla on laakson mahtavin velho ja tökkää minua
kohta hänkipänkillä, joka on mahtava taikashow.''


06.11.2015 klo 00:50
''Miklasta on kivaa ettei tarvitse olla papanapurkissa.
Kuulemma papanapurkissa ei ole yhtään kivaa.''


06.11.2015 klo 03:00
''Avaimenperälepakot ovat Miklasta suloisia.''