sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Kuolemanväsyneiden klubi

Pyyhälsimme valokeilasta valokeilaan pimeitä katuja pitkin ja aina kun vastaan käveli ihminen, säälin Petriä hieman. Matkasimme Alicen naamiaisteemaisille synttärijuhlille ja koska olin päättänyt esittää kuolemanväsynyttä koulutyttöä, näytin siltä kuin olisin saanut perjantain päätteeksi turpaani. Sipsiä, viiniä ja fiinejä ihmisiä, parin tunnin pyörähdys sosiaalisessa elämässä osoittautui hauskaksi ja haikeaksi tilanteeksi. Tajusin samalla että minun täytyisi ryhtyä aktiivisemmaksi kavereiden kanssa, kuka säällinen ihminen muka vain unohtaa puhua ystävilleen neljään viikkoon?

Olen ollut viimeisen vuoden ajan hiukan hukassa itseni ja elämäni kanssa: menossa on jonkinlainen outo ja vaitonainen mietintäjakso siitä millainen ihminen olen ja millainen haluaisin olla. Juomisen karsiuduttua melkein kokonaan kuvioista olo on ollut paljon parempi, joskin empiväisempi. Olen tajunnut olevani aivan helvetin ujo ja neuroottinen ihminen ja että humaltuminen on houkutellut lähinnä sen hetkellisen rohkeudentunteen ja rentoutumisen takia (vaikka seurauksena olisikin ollut lähes poikkeuksetta laskuhumalaiset itkut baarin vessassa ja seuraavan päivän apaattinen alakulo.) Nyt kun alko on taas fiksummin hanskassa, överit ei edes houkuttele siinä missä ennen enempi oli parempi. 

Toinen tuskaisuudenaihe koskee tyyliäni. Alternative on ja tulee aina olemaan lähellä sydäntäni, mutta voi hiukset hiukset, nuo kymmenien värinpoistojen turmelemat hahtuvat. Päähäni risteili eräänä kummallisena iltana ajatus omasta hiusväristäni, enkä ole sen koommin päässyt siitä eroon. Suunnittelin jossakin vaiheessa värjääväni hiukseni omalla värillä ja pitääni hurjan vuoden mittaisen lepo- ja kasvatusjakson. Suunnitelma kuulosti samalla hyvältä, samalla kauhistuttavalta. Tuskin minä vaaleanruskeilla hiuksilla mitenkään erityisen demoniselta näyttäisin, mutta luonnollinen look mitä kirkkaimpien karkkivärien jälkeen saattaisi kyllä aiheuttaa lievän identiteettikriisin. En tajua miksi edes ajattelen sellaista, mutta pelkään näyttäväni tylsältä — mikä on täysin absurdi pelko ottaen huomioon miten paljon tiedän syötävän hyvännäköisiä alttiksia neutraaleilla hiuksilla. Onneksi minulla kuitenkin on reippaasti mietintäaikaa (vaikka koko loppuelämä tarkalleen ottaen) sillä musta puoli hiuksistani ei tällä hetkellä yksinkertaisesti kestä minkäänlaista värjäystä. Kiitos siis karkean takkuisille karvoilleni!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti