keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Tänkiy verimäts


Maanantaina pääsin vihdoinkin lääkäriin. Voin taksissa niin pahoin että pelkäsin oksentavani heti vastaanotolle päästyäni, mutta sisuskaluni päättivät sinä päivänä pysyä asemissaan. Nyt olen sata tablettia antihistamiinia ja 50g Bemetsonia rikkaampi — enää en voi kuin latoa nappeja naamaan ja rukoilla ettei kaulani tule lopun ikääni olemaan punaisen kukertava. Koko viikko on oikeastaan ollut täynnä uusia ja omituisia asioita, joista jokainen on tempaistu suoraan mukavuusalueeni ulkopuolisen maailman kauimmaisista nurkista. Soitin monta nihkeän virallista puhelua painoon, esittelin tekemäni kalenterin muulle työporukalle ja juttelin vieraan mummelin kanssa kaupan kassajonossa. Tänään kuitenkin tein itselleni jotakin niin hillittömän vaikeaa että olin hikoilla itseni liejuksi lähimpään viemäriin: suunnistin parin minuutin varoitusajalla vieraaseen paikkaan tapaamaan asiakasta, jonka kanssa kaiken kukkuraksi piti keskustella englanniksi. Edes kotimatkan piiskaava tihkusade ei saanut hymyäni hyytymään, olo on raikkaampi ja aktiivisempi, huomaa kyllä että aivot ovat joutuneet tekemään töitä. Taivas velloi tummanharmaana massana ja sadevesi ryöppysi helmeilevinä puroina liikennevaloissa seisovien autojen ikkunoissa. Minä hyppelehdin lätäköstä toiseen ja nauroin ääneen. Kyllä mä sittenkin osaan jotakin.

2 kommenttia:

  1. Oooh! Oh. Itsensä ylittäminen. Iitteäkin alko hymyilyttämään c:

    VastaaPoista
  2. Jee! Tiedän tunteen! Mulla oli samankaltainen tilanne kun piti pitää lopputyön aikoina yhden hankkeen loppuseminaarissa oman osion esittely pukumiehille. Jännityksestä meinas huimata ja en meinannu edes uskoa että hoiduin sellaisesta tilanteesta kunnialla :) Tuollaiset kunnon onnistumiset antaa niin paljon itseluottamusta ja kun mikään ei tunnu onnistuvan niin tuolla muistolla jaksaa taas yrittää.
    T. Lissu

    VastaaPoista