perjantai 29. tammikuuta 2016

Voihan vatsa ja villit liikuntatraumat


Kerron teille salaisuuden: onnistuin työkokeilun aikana tuhoamaan vatsani totaalisesti. En sillä tavalla joka vaatii sipsejä ja pullaa, vaan pikemminkin toiminnallisesti. (Stressi ja seitsemän kuppia vahvaa teetä päivittäin ei ilmeisesti tee kovin hyvää ruuansulatukselle.) Heräilin öisin tuskanhiki naamalla kivuliaisiin vatsanvääntöihin enkä enää jaksa laskea kuinka monta kertaa päivässä olen joutunut tekemään koomisia spurtteja vessaan. Tee, limu, ruisleipä ja kaikki muu vähääkään herkkua muistuttava on tiukasti pannassa, maitohappobakteerikuuri orjallisesti päällä ja liikunta pitkästä aikaa hanskassa. Lihoin mainostoimistoaikanani kolmisen kiloa, joista kaksi olen onnistunut karistamaan pois voitonriemuisten virnistysten saattelemana. Haluaisin uskoa että kyseessä on normaaliin ateriarytmiin palaaminen ja naama irvessä vedetty treeni, mutta silti takaraivossa kolkuttelee pieni pelko siitä, että josko painonpudotuksesta onkin vastuussa vinhasti villiintynyt suolistoni. Voin jo näin kuun lopussa paljon paremmin, mutta ihan normaalitilassa sisäinen ruokareppuni ei ole vieläkään. Tuijottelen iltaisin joululahjaksi saamaani haudutuspannua huuli mutrussa, tuntuu niin omituiselta kun yhtäkkiä ei voikaan tehdä (tai juoda) jotakin mitä on tehnyt jo monta vuotta joka ikinen ilta.

Kotijumpan aloittaminen pitkästä aikaa on tuntunut raskaalta, enkä ole jaksanut tehdä päivittäin kaikkia kalenteriin merkityistä videoista. Luotan kuitenkin siihen että spagettiraajani saavat jo 30 minuutin kevyestä päiväliikunnasta sen verran voimaa, että helmikuussa jaksan kuntoilla jo vartin pidempään per liikuntakerta (ja ehkä jopa hieman lujempaakin!) En ole oikein koskaan ollut varsinaisesti liikuntaihmisiä: traumatisoiduin oikein perinteisesti koululiikunnasta ja sen jälkeen pelkkä kuntosalin ajattelu on nostattanut niskavillat inhosta pystyyn. Kuntoilu muiden katseiden alla tuntuu jotenkin liian intensiiviseltä ja intiimiltä, en pidä siitä ajatuksesta että ihmiset kuulevat huohottavan hengitykseni, näkevät punaisen naamani ja ponnistuksista tärisevät raajani. Yksin liikkuessa pystyn keskittymään paljon paremmin liikkeisiin ilman sitä epämiellyttävää pohdintaa siitä miltäköhän mahdan näyttäää ja millaisia ääniä päästää. Joskus kissankin läsnäolo jumpatessa häiritsi ihan vietävästi, kerran tein punnerruksia ja mätkähdin suoraan naamalleni kun Manas päätti juuri sillä hetkellä päästää oikein korvia raastavan parkaisun ruokakuppinsa äärellä.

Blogilateksen löytäminen oli sisäiselle terveysintoilijalleni varsinainen onnenpotku. Kuukausittain sähköpostiin tipahtaa tulostettava kalenteri, jonka jokaiselle päivälle on merkitty youtubesta löytyviä venyttely- ja jumppavideoita. Alussa jumpataan läpi kuukauden mittainen aloittelijakalenteri ennen normaaleihin kalentereihin siirtymistä ja melkein kaikille liikkeille löytyy helpompi versio jos kunto ei ihan vielä riitä kaikkeen. Kamalaa myöntää, mutta ehkä suurin motivaationi jumpata on päästä ruksittamaan kalenterin jumpat tehdyiksi, listojen tekeminen ja ruutujen ruksiminen ovat vain jotakin niin nautinnollista etten oikein tajua sitä itsekään. Jaksoin jumppailla Casseyn tahdissa säännöllisesti viimeksi viimevuoden alkupuoliskon ja yllätyin itsekin että se kolme kuukautta on oikeasti se aika jolloin muutoksen itse havaitsee. Jos jotakuta kiinnostaa ilmainen, suunniteltu ja säännöllinen olohuonejumppa ilman turhia välineitä niin mukaan voi liittyä tämän linkin takaa.

2 kommenttia:

  1. Tuo blogilates kyllä kuulostaa hyvältä tavalta aloittaa liikkuminen ja jumppaaminen, varsinkin tälläiselle 23/7 koneella istuvalle ihmisperseelle. Taitaapa tulostin saada tehtävää tälle illalle. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen kyllä kokeilemaan! Alku tuntui kyllä aloittelijakalenteriin siirtyessä ihan saatanan rankalta enkä vieläkään aina jaksa kaikkia liikkeitä loppuun asti, mutta kannattaa tehdä täysiä sen minkä pystyy ja pitää vaikka juoma ja hengähdystaukoja : D

      Poista