lauantai 20. helmikuuta 2016

Unelma kodista

Tiedättekö sen tunteen kun jotakin niin hyvää tapahtuu ettei sitä oikein käsitä todeksi? Jossakin perhosia lepattelevan vatsan perimmäisessä nurkassa kummittelee pelko siitä että jokin ei nyt täsmää. Täydellistä ei ole olemassakaan, jokin menee varmasti pieleen ennemmin tai myöhemmin. (Toivon että myöhemmin, sillä uskallan olla asioistani avoimesti iloinen noin kerran tuhannessa vuodessa kun porsaat lentävät ja taivaalla on kaksi kuuta samaan aikaan.)

Punaisten kerrostalojen ja puistomaisten sisäpihojen luona meidän kissavoittoista pikkuperhettämme odottaa uusi koti. Ei enää keltaisia ja imelänhajuisia muovilattioita tai huutoriiteleviä seinänaapureita, hyvästit myös jatkuvalle palelulle, riistovuokralle ja pattereiden kovaääniselle ulvonnalle! Huhtikuussa kissat pääsevät lasitetulle parvekkeelle ja minä siihen kauan kaivattuun vaahtokylpyyn. Seuraava kuukausi tulee todennäköisesti olemaan kiireinen kaiken pakkailun ja tavaroiden karsimisen ohella, meidän pitäisi muun muassa löytää uusi koti pesukoneelle ja hankkiutua eroon vanhasta sängynrungosta. Uuteen kotiinkin pitäisi hankkia kaikenlaista, enkä yksinkertaisesti voi olla kuolaamatta Ikean sivuja tippa linssissä. Perushuonekaluista meiltä puuttuu (sen sängyn lisäksi) toinen työpöytä, kirjahylly ja uusi ruokapöytä. Ennen kuin kukaan kauhistuu kuolauskollaasini mustavalkoisuutta, pakko todeta että on huomattavasti helpompaa sisustaa jos perushuonekalut on samaa sarjaa ja värimaailmaa.

Jos joku miettii mikä tuo vasemman alakulman musta pönttö on niin se on virallisesti maailman kaunein kissanvessa! Sisäänkäynti on laatikon päällä, jolloin murusia ei käytännössä pääse lentämään ollenkaan vaikka kissakansa järjestäisi sisällä minkälaisen hiekkamyrskyn tahansa. Olen jo pitkään haaveillut Modkatin hankinnasta, mutta suolaisen hinnan lisäksi suunnitelmia jarruttaa epätietoisuus siitä taipuuko kissavanhuksen pitkät jäykät koivet hiekkalaatikkoon laskeutumiseen. Jos pääsisin töihin, luultavasti ostaisin pöntön kakkosvessaksi, vanha jäisi sitten pois jos Pylly-herrakin olisi asian kanssa sujut. Uuteen vessaan vanha hiekkalaatikko ei nimittäin mahdu ja ovathan kissanjätökset näkyvällä paikalla nyt vähän... epäkutsuva ilmestys. Miksi kaikista kissatavaroista pitää ylipäätään tehdä niin samperin rumia kun ne kuitenkin ovat iso osa lemmikkitalouden sisustusta?

torstai 18. helmikuuta 2016

Vauhdilla

Kissoja eivät kiireet tunnu koskettavan. Pylly-vanhus on vallannut kiipeilypuun yläpedin rauhalliseksi tähyilypaikakseen ja muhkeaan talviturkkiinsa hukkuva Manas tuhisee hiljaa lattialle jätetyssä pahvilaatikossa. Olohuoneeseen tulvii valoa ja pihalta kuuluu pitkästä aikaa lintujen viserrystä. Kevät on tulossa. Vielä vähän aikaa sitten valittelin elämän tylsyyttä ja sillä samaisella sekunnilla kun ehdin lauseeni päättää, kalenteri täyttyikin toiminnasta. Tunnin päästä pitäisi lähteä työhaastatteluun, huomenna moikkaamaan Elinaa ja katsomaan Petrin kanssa uutta kämppää. Reissu äidin kanssa on vielä työn alla, liput Desuconiin pitäisi osata napata juuri oikealla hetkellä ja ennakkotehtäviin varattu aika uhkaa livetä käsistä. Sitä saa mitä tilaa, joten ei kai auta kuin ryhtyä paiskimaan hommia ja heittäytyä tilanteen vietäväksi. (Argh että osaankin välillä kuulostaa niin mairean tekopirteältä että ihan itseänikin oksettaa!)

Manas on kasvattanut niin villit varvaskarvat että tassut muistuttavat lähinnä neljää valtavaa lapasta

maanantai 15. helmikuuta 2016

Yksi teistä


Kaupan kassajonossa seisoi kaksi kaunista tyttöä pitkissä sinisissä hiuksissaan. ''Minä olen yksin teistä'', huomasin ajattelevani vainvihkaa ja häpesin paksua talvivaatetustani tyttöjen elämää nähneiden nahkatakkien rinnalla. Siinä tylsien arkisten ostosteni äärellä se sitten taas kerran tiivistyi, itseinho. Pettymyksen kylmä aalto pyyhkäisi lävitseni yrittäessäni hautautua huppuuni. Räntäsade vihmoi jo valmiiksi happamia kasvoja ja rikkinäiset maiharit vuosivat tuttuun tapaansa kosteuden sukkiin. Ilman vaaleanpunaisia sydänmunkkeja olisin luultavasti vain kierähtänyt peiton alle itsesäälin vallassa, mutta miettimään kauppareissun tunnekuohahdus silti pisti. Vihaan talvessa paitsi valon vähyyttä, myös pukeutumisen rajallisuutta. Oi miksei kaltaisilleni vilukissoille löydy sekä tyylikkäitä että lämpimiä talvitakkeja? Pinkkien hiusten lähdettyä olen tajunnut miten tärkeää itsensä ilmaiseminen vaatetuksen kautta minulle onkaan ja miten kurjalta olo tuntuu jos sitä mahdollisuutta ei yhtäkkiä olekaan. Ei auta kuin toivoa että sää lauhtuu pian ja saan vanhat tutut rynttyyt niskaan — ihan vain mielenterveydenkin tähden.

tiistai 9. helmikuuta 2016

Heihei ruoka

Makaronia, spagettia, fusilleja ja nuudeleita: kuiva-ainekaappi tuntui vittuilevan ja urakalla, aivan kuin säilykepurkkien takaa pilkistävät ässäkeksit eivät olisi olleet tarpeeksi. Nälkä kurnahti vatsassa muistuttaen kiukkuisesti olemassaolostaan, joten mäiskäisin oven kiinni. On menossa vasta toinen päivä FODMAP-ruokavaliolla ja minä kuolen nirsouteni tähden nälkään. Tiedän kyllä ettei minun nyt nääntyä tarvitsisi, mutta uusia ruokailutapoja on vaikea keksiä kun ravintoympyräni on viimeisen parin vuoden ajan pyörinyt lähinnä makaronin, leipien ja jogurttien ympärillä. Pitäisi käydä kaupassa heti kun on mahdollista, nykyinen ruokavarastomme ei vaikuta kovin kannustavalta gluteenittomaan ja laktoosittomaan sapuskointiin tähtäävälle ruokailijalle.


Vatsani on aina ollut herkkä. Oksentelin jo pienenä autoon syötyäni mäkkärissä ja punaiset mehut saivat vatsani niin kipeäksi että makoilin mieluummin vain kippurassa peiton alla. Ajan myötä opin hiljalleen tunnistamaan maut jotka enteilivät vatsakipuja ja osasin jo etukäteen välttää esimerkiksi ylimakeita laihdutus- ja urheilulitkuja. En kuitenkaan koskaan kyseenalaistanut vatsani toimintaa tai juuri etsinyt siihen helpotusta, sillä syyhän oli aivan ilmiselvä: minulla vain on herkkä vatsa, stressivatsa, dorkimus vatsamus. Kun stressi sitten joulukuussa laukaisi pahimman vatsajakson ikinä, aloitin sen pahamaineisen googlettamisen. Luultuani ensin kuolevani suolistosyöpään, löysin kuitenkin paljon todennäköisemmän selityksen, josta kärsii noin joka kymmenes suomalainen. Ärtyneen suolen oireyhtymä kuulostaa dramaattiselta, mutta kyseessä on kuitenkin lähinnä toiminnallinen vatsavaiva. Kaikki ruoka-aineet eivät käy, vatsaa turvottaa ja sattuu puhumattakaan ah niin ihanasta sekoilusta laidasta laitaan. Parannuskeinoa ei ole (koska kyseessä ei ole varsinainen sairauskaan) mutta ruokavaliolla saa melko paljon kondikseen. Ajattelin kokeilla kuukauden verran herkälle vatsalle suositeltua FODMAP-ruokavaliota eli käytännössä en syö hetkeen vehnää, ohraa, ruista, maitotuotteita tai muita huonosti sulavia ruoka-aineita. (Nyyh, hyvästi omena, päärynä ja parsakaali!)

FODMAP-ruokavalio ei onneksi ole ehdoton, vaan eteenpäin mennään lähinnä vatsan ehdoilla. En jaksa niuhottaa esimerkiksi gluteenista jos tuotteessa ei muuten ole vehnää, mutta runsailla lisäaineilla höystettyihin herkkuihin suhtaudun varauksella. En vielä tiedä jääkö ruokakokeilustani pysyvä tapa, ainakin nämä kaksi päivää ovat menneet vatsan osalta tosi hyvin jos narisevaa nälkää ei lasketa. Kai se vain täytyy tottua ja sopeutua, vielä minäkin keksin millaista apetta leipäluukkuuni lappaan.

torstai 4. helmikuuta 2016

Silmäparin alla



Aloin hikoilla pahaenteisesti vasta hammaslääkärin odotushuoneessa. En oikein osannut päättää itkeäkö vaiko nauraa, vielä vähän aikaa sitten olin päättänyt että aamulla otetut propralit sittenkin toimisivat. Lämpö pakeni raajoista niin että kämmenistä veti suonta ja sydän aloitti raskaan, epävireisen muljahtelunsa. Leijuin hoitohuoneeseen kuin tästä ulottuvuudesta irtautunut aave ja tunnustin hammaslääkärille pelkääväni. Hammaslääkäri vain hymyili seesteisesti. Jossain räsähteli paikallisradion tekohauska puheohjelma kun yritin rentouttaa vapisevan ruhoni yhä vain alemmas vajoavalle tuolille. Hoitajat rupattelivat hyväntuulisina keskenään, mutta minun suuni täyttyi tympeällä metallilla. Vihasin jokaista sekuntia siinä kirotussa tuolissa: poraaminen vihloi ikävästi ja minun oli vaikea pysyä paikallani kun lääkäri joutui painamaan kiilan hampaitteni väliin. Veri pisaroi ikenistä ja sylki-imuri tarttui tasaisin väliajoin sisäposkieni paksuun arpikartastoon. Olen kuullut ne samat kysymykset puruvalleista niin monta kertaa etten jaksa enää ihmetellä asiaa itsekään. Oletko ollut joskus onnettomuudessa? Oletko joskus kaatunut pahasti? Ovatko hampaasi tulleet alahuulesi lävitse?

Puolen tunnin puhtaan kidutuksen päätteeksi olisin tahtonut todeta helpottuneena että se oli helpompaa kuin luulin, mutta kyllä se oli tismalleen yhtä ikävää kuin osasin odottaa. Saapastelin ulos jalat spagettina, itku kurkussa ja niin ehdottomasti sokerilakossa että suunnistin heti ensimmäisenä syömään laskiaispullaa Robert's Coffeeseen. Laahustin kotiin ja kuvittelin murheellisten viulujen kuoron seuraamaan askeliani. Eteisen hämärässä kuitenkin odotti pieni ruskea paketti. Avasin sen. Jumala on selvästi kiinalainen, sillä takaisin tuijottava silmäpari minut hymyilemään. Kiinnitin rusetit hiuksiini ja hetken ajan en enää ollutkaan odotushuoneen hermoheikko hiirulainen vaan galaksin pahapeppuisin avaruusprinsessa. Kaikki on kivempaa ylimääräisen silmäparin alla, jopa ahdistuksesta kärsiminen.

keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Ei rahaa, ei huolia

Katselin uusia kalloreplikaatteja. Katsoin tiliäni. Katsoin taas kalloreplikaatteja ja itkin henkisesti tilini tilanteelle. Ei auta kuin säästää, ketut ja ilvekset saavat jäädä irvistelemään kuvastoihinsa kunnes on varaa syödä muutakin kuin makaronilaatikkoa ja puuroa. Kävin viime viikolla poliisilaitoksella tunnistautumassa uutta passia varten. Sormenjäljen tunnistuslaite piippasi vihaisesti punaista, etusormeni ovat kuulemma liian pienet (!?), joten jäljet otettiin peukalosta ja keskisormesta. Lähes viisikymppiä hujahti kuin tuhkana tuuleen, enkä uskalla edes ajatella millainen läpiveto kukkaroni läpi tulee ujeltamaan jahka vaihdan sukunimeäni ja joudun uusimaan kaikki viralliset korttini. (Mitä nimenvaihtoon tulee, olen jo päätökseni tehnyt, odottelen vain operaatiolle sopivaa hetkeä. Lähden parin kuukauden sisään reissailemaan äidin kanssa ulkomaille, joten en kaipaa henkilöllisyyssähläilyä ihan vielä!)

''Ei rahaa, ei huolia'', Petri totesi joskus hilpeään sävyyn kun tuskailin ylimitoitettua kuukausibudjettiani. Aluksi en älynnyt mitä kommentti tarkoitti, mutta viime aikoina ajatus on lähtenyt avartumaan mieleeni. Ei minun oikeastaan ole pakko ostaa mitään jos ei ole varaa. Vanhalla ripsivärillä pärjää vielä, enkä ehkä kuolekaan vaikken saisikaan uusia vaatteita tässä tai edes seuraavassakaan kuussa. Riittää kunhan saa laskut maksettua ja ruokaa pöytään. Nettikauppojen selailusta on tullut vähän turhankin mieluisaa ajanvietettä, välillä tuppaan unohtamaan että kyllä minulla oikeastaan on jo kaikkea mitä tarvitsen. (Paitsi sukkahousuja, niitä ei ole koskaan liikaa.)