keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Mustaa mustalla

Pari päivää sitten postiluukusta tupsahti ehkä maailman herttaisin synttärikortti kallopätseineen - Elina ilmeisesti  aisti meediontaidoillaan että juuri sellaisia olen jo tovin kuolaillutkin saamatta kuitenkaan mitään aikaiseksi. Mietin minne komeat kangaspalani kiinnittäisin ja miten täydentäisin sekalaista vaatevarastoani. Talven jäljiltä kaikki tuntuu epämiellyttävän nukkavierulta, sukille ei löydy enää pareja, villapaidat haisevat tunkkaisilta ja sukkahousutkin näyttävät käyneen silppurin käsittelyssä. Ennen kaikkea nukkavierulta näytän minä mustine silmänalusineni ja haalistuneine pillifarkkuineni. Jesarilla teipatut kengänpohjat ja kuraiset nauhat ovat onneksi jo historiaa, löysin viimeinkin mustat pikkutossut vailla turhia värejä tai kantapäitä murhaavia ominaisuuksia. On vieläkin vaikea käsittää miten vaikeaa oli ylipäätään löytää normaaleja mustia tennareita omiin jalkoihin sopivista yksilöistä nyt puhumattakaan. Heitin vanhat kengät oikopäätä roskiin, ikävä ei kyllä tule.

Huomenna pääsen työterveyden lääkärille puhumaan ravitsemuksesta ja tavallaan minua jännittää. Jo pelkkä terveyskeskuksen haju saa sydämen hakkaamaan ja sanat takertumaan kurkkuun. Pitäisi kai olla fiksu ja kirjoittaa etukäteen ylös mitä haluan sanoa ja mitä kysyä, minun hermoillani lunttilaputtomuus voi hyvinkin koitua turmioksi kun jännitys saa puheen puuroutumaan takkuilevaksi ähkinnäksi. Ehkä eniten kuumottaa ajatus mahdollisesta verikokeesta, en tosin ole varma tarvitaanko sellaista kun oireeni eivät (ainakaan omasta mielestäni) kuulosta lainkaan keliakialta eikä vatsa enää sekoile vaikka päättäisinkin kiskaista nälkääni ruisleivän jos toisenkin. Enemmän ongelmia on ruuan määrän ja laadun kanssa, verensokeria on vaikea pitää tasaisena ilman että syön itseni epämukavan turvoksiin asti. Takaraivossa kolkuttelee inhottava epäilys siinä ottaako lääkäri minua kuitenkaan tosissaan kun kerron painon nousemisesta. Tiedän ettei minulla ole hätää, mutta tieto normaalipainosta ei kauheasti lohduta jos omassa painossa on fyysisesti huono olla. Onneksi pian on kesä ja huomenna piit28:n viimeinen päivä, kerrankin pääsen lopettamaan jotakin yhtä ylpeänä kuin olen aloittanutkin.

sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Tunnelit tuomiolla

Uudet hiusvärit lähtivät jo tilaukseen, mutta eräs toinenkin ulkonäköön liittyvä seikka on jo jonkin aikaa kuumotellut mielessäni. Venytykset, nuo rakkaat luodinreiät lehdissäni, ovat jostakin syystä alkaneet kyllästyttää ailahtelevaa mieltäni. Ensimmäinen laajennuskoru sujahti korvaan hetken mielijohteesta, mutta pois ottamista mietin kuumeisemmin kuin yhdenkään lävistyksen laittamista olen kuunaan harkinnut. Ovathan ne kivat (pidän niiden ulkonäöstä ja tietystä sarjakuvamaisuudesta) mutta oma yliherkkyys suoraan sanottuna keljuttaa. En ennen tunneleitakaan pystynyt käyttämään normaaleja korviksia, mutta nyt venytysten kanssa alkaa sama ongelma tulla kerta toisensa jälkeen uudelleen vastaan. Korvat eivät tykkää puusta, eivät kirurginteräksestä tai muovistakaan vaan alkavat punoittaa kiukkuisina ja kerryttää kostoksi sitä ihanaa kuonaa, jonka hajun jokainen venyttäjä varmasti muistaa vaikka unissaankin. Koska maallista mammonaa ei aivan riitä täysikultaisiin tai hopeisiin venytyskoruihin, tyydyn tympeään silikoniin, joka näyttää tällä hetkellä olevan ainoa materiaali joka pitää korvat täysin neutraaleina. En tiedä, ehkä venytyskielteiset ajatukset poistuvat ajan myötä tai viimeistään silloin kun pääsen valitsemaan Crazylta silikonitunneleita uusissa väreissä, mutta idea saa silti jäädä tyynyn alle hautumaan. Venytysten kutistumisesta en niinkään ole huolissani, jos reiät eivät supistu nätisti kasaan niin sitten vain laitan venärit takaisin ja that's it. Luulisi lävistysten kuitenkin palautuvan hyvin lähelle normaalia kun mitään sen dramaattisempia repeämiä (yhtä lasikoruäksidenttiä huomioimatta...) ei ole päässyt tapahtumaan, eivätkä venytykseni yksinkertaisesti ole kovinkaan suuret. Saa kuitenkin nähdä mistä tuuli puhaltaa ensiviikolla, ehkä silloin on jo toisenlaiset humputukset mielessä.

perjantai 22. huhtikuuta 2016

Level 23


Valkoisia kukkia ja mustia mekkoja, haaveita vaaleanpunaisista hiuksista ja vihreistä dinosauruksista. Liian monta hyvää elokuvaa, vaahtokarkkeja, juustonaksuähky ja syntymäpäiväkakun vaaleansininen sokerikuori. Mietin kuinka nopeasti asiat voivatkaan muuttua ja hiukset kasvaa. Silmien seuraksi ilmestyneet juonteetkaan eivät juuri liikuta kun elämä tuntuu vain parantavan vuosi vuodelta laatuaan. Level 23 ja minä olen hankkinut terveen itsetunnon. Vain ehjät kengät puuttuvat.

maanantai 18. huhtikuuta 2016

Sormien välistä

Aika katoaa, lipsahtaa sormien välistä, karkaa aina kun selkänsä kääntää. Talvinen tuisku on vaihtunut lokkien huutoon ja sateen tuoksuun, huhtikuisella torilla viritellään nenät punaisina kojuja pystyyn ja minä haaveilen salaa polkupyörän hankinnasta. Montako vuotta siitä on kun viimeksi hyppäsin kaksipyöräisen selkään? Osaanko enää edes ajaa? Kuluneen talven saldoksi koitui neljät rikkinäiset kengät ja tasan nolla sairastettua flunssaa. Mediaosastolla kiertää oksennustaudin ja kuumeensekainen kombo jonka tuloa odotan naama kauhusta väärällään. Ei se tauti, vaan se että työterveydessä pitää kuulemma antaa verikoe jos aikoo sairaslomalle. Tuntuu tekopyhältä pelätä piikkejä kun kuitenkin olen aikoinani mennyt neulan alle (täysin vapaaehtoisesti) noin neljätoista kertaa.

Elämä uudessa työpaikassa huitelee jossakin kaukaisissa sfääreissä omasta mukavuusalueestani ja niin on hyvä. Ihmiset puhuvat toisilleen, käytävältä raikaa tasaisin väliajoin holtitonta naurua ja koneiden ääreltä turhautuneita ulvahduksia. Voitte vapaasti kuvitella dramaattiset viulut taustalle kun kirjoitan näin, mutten jotenkin ole tottunut siihen että ihmiset haluavat jutella minulle vapaaehtoisesti työajan jälkeenkin. On vaikeaa löytää sanoja sille miten järkyttynyt sisäinen erakkoni oli kun täysin vieraat ihmiset alkoivat jutella minulle kesken ensimmäisen päivän lounastauon. Ehkä olen sosialisoitunut hieman itsekin, ainakaan vieraille puhuminen ei enää tunnu yhtä häiriintyneeltä toiminnalta kuin ennen. Pälpätin pääni irti pajojen yhteisellä leirintäpäivällä, kävin muiden medialaisten kanssa lähibubissa kaakaolla ja moikkailin pitkästä aikaa uudet silmälasinsa hakenutta Elinaakin. Välillä kieltämättä ihmetyttää miten työssäkäyvillä on aikaa mihinkään, oman illan valtaavat heti ovesta tultua se kauan odotettu päiväruoka, iltajumppa, suihku ja sänky. Piit28 kulkee yhä matkassa, aloitin kuntoiluohjelman uudelleen edellisen yrityksen keskeydyttyä harvinaisen viheliäisen muuton ajaksi. Vielä kaksi viikkoa ja sitten voi hellittää hieman - ellen hurahda taas vaihteeksi johonkin toiseen itsekidutuskeinoon.

Ps. Oman naamakertoimen esittely ei ole pitkiin aikoihin tuntunut kovin mielekkäältä puuhalta kun hiuskuontalo muistuttaa enemmän tuulenpieksämää peltoa kuin kuninkaallisia kutreja. Värjäyslakko päättyy tämän kuun lopussa joten ehkä saan (vihdoin ja viimein) aikaiseksi omaakin silmää miellyttävämpää materiaalia!

lauantai 9. huhtikuuta 2016

Mörkö nimeltään ruoka

''No sun pitää vaan syödä enemmän'', kaverini toteaa hartioita kohauttaen vuodatettuani tälle syömisongelmistani. Turhaudun. Tuntuu että söin mitä tahansa niin iltapäivällä verensokeri laskee joka tapauksessa niin jyrkästi että voin huonosti. Kädet alkavat vapista, kämmenet ja jalat palella ja ajatukset takkuilla usvaisina. Viime viikolla myöhästyin bussista ja aloin itkeä ihan vain siksi että olisin jo tahtonut kotiin syömään.

En oikein osaa kiteyttää missä ongelma piilee, mutta sen verran voin huolestuneita lohduttaa etten yritä laihduttaa tai laske kaloreita kuumeinen kiilto silmissäni. Terveellisesti sen sijaan yritän elää, mutta melko huonolla menestyksellä kun katselee kännykkääni tallentuneita herkkuja. Tuntuu että omassa sapuskoinnissa on tasan kaksi tilaa: liian vähän ja liian paljon. Sekoilin aikoinani ruuan kanssa niin paljon etten oikein tiedä enää mihin uskoa, kuinka usein saa syödä ja mitä silloin kannattaa suuhunsa laittaa. Entä kuinka paljon ruokamäärää pitäisi lisätä jos harrastaa melkein päivittäin liikuntaa? Paino jojoilee päivittäisistä nälkätuskista huolimatta kolmisen kiloa ylös aina kun olen säännöllisesti missään töiden tapaisissakaan. Syötyä olo on hengästynyt ja väsynyt, aamulla sitten taas sattuu vatsaan ja olo on kurja. Koko ongelma tuntuu niin turhauttavalta ja raivostuttavalta kun syömisen pitäisi olla ihmisolennon kaikkein normaaleimpia toimintoja. Onneksi kuun lopussa pääsee juttelemaan lekurin kanssa herkästä vatsasta ja ravitsemuksesta, ei tätä kuraa kyllä jaksaisi yhtään pidempään. Tuore muutto uudelle alueelle lohduttaa onneksi aavistuksen, ainakin ruokavalikoima kasvoi noin 100000000% Siwan näivettyneistä tomaateista ja väsyneistä eineksistä.