maanantai 18. huhtikuuta 2016

Sormien välistä

Aika katoaa, lipsahtaa sormien välistä, karkaa aina kun selkänsä kääntää. Talvinen tuisku on vaihtunut lokkien huutoon ja sateen tuoksuun, huhtikuisella torilla viritellään nenät punaisina kojuja pystyyn ja minä haaveilen salaa polkupyörän hankinnasta. Montako vuotta siitä on kun viimeksi hyppäsin kaksipyöräisen selkään? Osaanko enää edes ajaa? Kuluneen talven saldoksi koitui neljät rikkinäiset kengät ja tasan nolla sairastettua flunssaa. Mediaosastolla kiertää oksennustaudin ja kuumeensekainen kombo jonka tuloa odotan naama kauhusta väärällään. Ei se tauti, vaan se että työterveydessä pitää kuulemma antaa verikoe jos aikoo sairaslomalle. Tuntuu tekopyhältä pelätä piikkejä kun kuitenkin olen aikoinani mennyt neulan alle (täysin vapaaehtoisesti) noin neljätoista kertaa.

Elämä uudessa työpaikassa huitelee jossakin kaukaisissa sfääreissä omasta mukavuusalueestani ja niin on hyvä. Ihmiset puhuvat toisilleen, käytävältä raikaa tasaisin väliajoin holtitonta naurua ja koneiden ääreltä turhautuneita ulvahduksia. Voitte vapaasti kuvitella dramaattiset viulut taustalle kun kirjoitan näin, mutten jotenkin ole tottunut siihen että ihmiset haluavat jutella minulle vapaaehtoisesti työajan jälkeenkin. On vaikeaa löytää sanoja sille miten järkyttynyt sisäinen erakkoni oli kun täysin vieraat ihmiset alkoivat jutella minulle kesken ensimmäisen päivän lounastauon. Ehkä olen sosialisoitunut hieman itsekin, ainakaan vieraille puhuminen ei enää tunnu yhtä häiriintyneeltä toiminnalta kuin ennen. Pälpätin pääni irti pajojen yhteisellä leirintäpäivällä, kävin muiden medialaisten kanssa lähibubissa kaakaolla ja moikkailin pitkästä aikaa uudet silmälasinsa hakenutta Elinaakin. Välillä kieltämättä ihmetyttää miten työssäkäyvillä on aikaa mihinkään, oman illan valtaavat heti ovesta tultua se kauan odotettu päiväruoka, iltajumppa, suihku ja sänky. Piit28 kulkee yhä matkassa, aloitin kuntoiluohjelman uudelleen edellisen yrityksen keskeydyttyä harvinaisen viheliäisen muuton ajaksi. Vielä kaksi viikkoa ja sitten voi hellittää hieman - ellen hurahda taas vaihteeksi johonkin toiseen itsekidutuskeinoon.

Ps. Oman naamakertoimen esittely ei ole pitkiin aikoihin tuntunut kovin mielekkäältä puuhalta kun hiuskuontalo muistuttaa enemmän tuulenpieksämää peltoa kuin kuninkaallisia kutreja. Värjäyslakko päättyy tämän kuun lopussa joten ehkä saan (vihdoin ja viimein) aikaiseksi omaakin silmää miellyttävämpää materiaalia!

7 kommenttia:

  1. Manaatti!♥ Ja kivaa kun pälätät, tällainen pingviinikään ei ihan ahdistu nurkkaan. :) (ps. kirjoitat tosi kivasti!)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hihii kiitos! Pingviinejä pitää suojella liialta stressiltä jotteivat ne tuhoa toimistotiloja : D

      Poista
  2. kuontalosi oli varsin kaunis noinkin, sir!! ;_____; ♥ olen iloinen kun olet siellä pajalla viihdyskellyt :3 se on mukaisa asia!

    VastaaPoista
  3. Niin ihana tuo kissa, pörheä ja kaikkea ^^ siinä menee aikansa, että tottuu siihen kaikkeen sosialisointiin. Itsekin olin ensin viime syksynä ihan väsy työpäivien jälkeen, mutta nyt alkanut tottumaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Manaatti on tämän pesän pörröisin mehiläinen! Toivottavasti väsymys tästä helpottaa, välillä tekisi mieli vain plösähtää nukkumaan suoraan kotiin päästyä : D

      Poista