lauantai 23. heinäkuuta 2016

Ilman


Olisin tahtonut liikkua, mutta aloittaminen tuntui yhtä epämiellyttävältä ajatukselta kuin hyppääminen jostakin korkealta. Seisoin keskellä olohuoneen mattoa kylmä kosteus ihollani ja läppärin mustalla ruudulla hehkui valkoinen teksti, joka onnitteli minua alkulämmittelyn suorittamisesta. En tuntenut ansaitsevani sitä. En klikannut pilatesvideota auki vaikka piti, venyttelin vain vaitonaisena ja putosin pettyneisiin ajatuksiini. 

Kolme kuukautta sitten lopetin viimeisen kunto-ohjelmani, enkä ole liikkunut sen koommin. Jo piit28:n puolivälissä tajusin ettei kaikki mene nyt ihan niin kuin pitäisi, mutta jumppasin silti orjallisesti kalenterin mukaan, vaikka raajat tuntuivatkin lyijyltä ja lopulta oksensinkin. Minun oli tarkoitus tulla vahvemmaksi, mutta sen sijaan tunsinkin treeni toisensa jälkeen muuttuvani yhä vain heikommaksi. Puoli tuntia päivässä, viisi tai kuusi kertaa viikossa tuskaista pakotusta paremman toivossa. Lopetin vasta kun jokainen ruksi oli raksittu ja menin lääkäriin. Anemia. Lihakseni ja aivoni eivät saaneet tarpeeksi happea, joten sydämeni joutui työskentelemään normaalia lujempaa saattaakseen minut hengästyttävien askareiden läpi. Kestin kuukauden ajan tutkimuksia ennen kuin sain luvan aloittaa rautakapselit ja lupasin hellästi kropalleni että se saisi levätä kunnes rautavarastot olisivat taas täydet. En vain arvannut että lepääminen ja alusta aloittaminen olisi näin turhauttavaa ja vaikeaa.

Minun piti aloittaa liikkuminen jo heinäkuun alussa, mutta olin liian jääräpäinen aloittaakseni alusta. Halusin välittömästi jatkaa siitä mihin olin jäänyt ja petyin rankasti kun en enää pysynytkään totutussa tahdissa. Jo portaiden nouseminen hengästytti hirveästi, mutta pelkkä kävely tuntui turhalta koska eihän se nyt ole oikeaa liikuntaa. Kyttäsin painoani käärmeissäni ja olin sylkeä tulta joka kerta kun näin lukeman nousevan. Tappelin itseni kanssa pitkään ja katkerasti ennen kuin jouduin oikeasti nöyrtymään ja toteamaan että kuntoni on kuralla ja minun olisi aloitettava puhtaalta pöydältä. Menin Tanskaan ja tulin Tanskasta. Kävelin Kööpenhaminassa varmaankin enemmän kuin koko kuluneena kahtena kuukautena ja tein pari lenkkiä vielä kotonakin palattuani Petrin tykö. Äiti on luvannut antaa minulle vanhan polkupyöränsä koulunkäyntiä varten ja hyvässä lykyssä saan sen tänne jo elokuun puolella. Ilman liikuntaa olo on ollut kuin narkkarilla, joka on jäänyt ilman päivittäistä annostaan - hikoiluttaa ja kiukuttaa niin pahuksen paljon että tekee mieli raivosyödä sipsejä. Jos jotakin olen näiden kuukausien aikana oppinut niin armoa itseäni kohtaan. Elokuu alkaa pian ja minulla on pieni vaaleanpunainen vihko sitä kuuluisaa alusta aloittamista varten. Tästä eteen päin mennään sisulla ja laupeudella.

2 kommenttia:

  1. Tsemiä <3 Vaikka mulle liikunnallisuus ei ole mikään elämäntapa, niin voin kuvitella että tuntuu tosi kurjalta jos terveysongelmat estävät liikkumisen. Kyl mäkin ees sen hyötyliikunnan verran haluan liikkua. Mutta terveys tulee ekana, joten toivottavasti olosi kohenee pian :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Byyh, kiitos! Tuntuu jotenkin ironiselta että juuri kun opin rakastamaan liikuntaa ja pitämään itsestäni huolta, kroppa ottikin ja petti :c Mutta kyllä tämä tästä!

      Poista