torstai 22. syyskuuta 2016

Ferinject


Kävin eilen sairaalalla tiputuksessa, kehossani kihisee tällä hetkellä enemmän rautaa kuin varmasti vuosiin! Lääkäri soitti toissapäivänä ja varmisti sen mitä olin jo hetken osannutkin pelätä: hemoglobiini oli lähtenyt rautalääkkeistä huolimatta taas laskuun (olokin oli kieltämättä sen mukainen) ja minun olisi viisainta käydä tankauttamassa rautavarastot kerralla täyteen. Ensireaktiona menin tietenkin tuttuun tapaan tolaltani, ajattelin kuolevani johonkin raudan imeytymistä heikentävään supersyöpään ja ehdin jo nyyhkiä pelkojani kouluterveydenhoitajalle ennen kuin rauhoituin. Ei enää rautatabletteja tai niistä aiheutuvia vatsavaivoja, anemian nitistäminen kerralla alkoikin yhtäkkiä kuulostaa varsin houkuttelevalta.

Ennen kuin ehdin kunnolla sisäistää asiaa, istuin jo sivuhuoneen sairaspedillä valkoisiin pukeutuneen hoitajan mittaillessa verenpainettani. Se oli tosi korkea, pulssikin oli kiihtynyt nollasta saatanaan heti kun nimeäni oli kutsuttu odotusaulassa. Pelkäsin eniten kanyylin pistämistä, mutta ei se loppujen lopuksi sattunutkaan niin paljoa kuin pelkäsin. Käteen laitettiin kiristävä side ja minun piti hetken ajan pusertaa kämmentäni nyrkkiin ja auki jotta pelosta vetäytyneet verisuoneni tulisivat esiin. Piston hetkellä kuvittelin leikkiväni kissan kanssa ja saavani kynnestä kämmenselkään, kipukin oli suunnilleen samaa luokkaa (eli ei erityisen pahaa, inhottavaa kylläkin.) Hoitaja laittoi tippaan tummanruskeaa nestettä ja lupasi että saisin olla pedillä missä asennossa haluaisin ja puuhailla kännykkäni kanssa jos mieli teki. Aika kului melko leppoisasti, muhkea kaulaliina kävi tyynystä ja youtuben videot jaksoivat viihdyttää koko loikoilun ajan. Välillä hoitaja kääntyi koneelta puoleeni, kyseli vointia ja mittaili taas verenpainetta, joka laski rauhoittumisen myötä takaisin normaaleihin arvoihin. Mieleni teki välillä vain nukkua, mutta ajattelin että hoitaja varmaan luulisi minun pyörtyneen ja säikähtäisi sairaalapöksyistään. Kämmenselässä viipyili välillä viileitä tuntemuksia, mutta muutenen tuntenut mitään sen kummempaa.

En ole varma miten kauan olin siellä, itse tiputukseen meni hieman yli puoli tuntia ja tarkkailuun toinen mokoma. Viimeisen vartin sain oleskella sairaalan kahviossa käsi siteessä siltä varalta että oloni vielä muuttuisikin oudoksi ja haluaisin takaisin hoitajan tykö. Höpöttelin leppoisasti äidin kanssa puhelimessa ja kun kello löi kolme, sain lähteä. Olon pitäisi kuulemma piristyä parin päivän kuluessa ja pakko myöntää että odotan innolla eritoten sitä etten enää hengästyisi huohotukseen asti koulun portaissa, ehkä pyöräilykin sujuu tästä lähtien hieman pienemmillä ponnistuksilla?

8 kommenttia:

  1. Au, jopas on hankala tapaus kun ei rautatabletitkaan auta kunnolla! Tsemppiä! :c

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ääh sanoppas muuta D: toivottavasti tippa tehosi!

      Poista
  2. Paljon tsemppiä! Toivottavasti tuo suonensisäisesti annettu liuos auttaisi! Itse kärsin pahasta lääkäri/sairaalafobiasta, ni mun silmissä oot ollu tosi urhea :)

    https://kuvatarina.blogspot.com

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin pelkään aivan tolkuttomasti lääkärikäyntejä ja voi jestas minkä tahtojen taiston joutuu omassa päässään käymään että saa aikaiseksi mennä! Tuntuu kivalta että joku ajattelee mun olevan urhea, oon ehkä enemmän tottunut pieneen huvittuneisuuteen kun kerron verikokeissa käymisestäkin kuin olisin juuri palannut sodasta : D ♥

      Poista
  3. Olen varmaan masokisti, kun luin tän sun tekstin, vaikka mua alkaa heikottaa tollaset jutut. :'D Itse varmasti pyörtyisin jos pitäisi noin kauan olla neula suonessa kiinni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin jotenkin varauduin absoluuttiseen helvettiin kun menin tippaan, mutta loppujen lopuksi ainoa ikävä kohta oli se pistäminen : D sen jälkeen neula kädessä oleilu tai sen pois ottaminen ei tuntunut miltään!

      Poista