keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Väärin eletty

Hiivin rappukäytävästä sisälle niin hiljaa kuin hieman liian suurilla maihareilla vain pystyi. Sisällä oli hiljaista, edes kissat eivät olleet tuttuun tapaansa vastassa. Kello löi viittä yli kaksitoista ja uinuvan kodin rauha pudotti painolastin rinnaltani. Puistelin kengät lattialle ja raskaat ajatukset mielestäni, olo helpottui heti kun näin Petrin yhä nukkuvan sängyn lämmössä kissojen piirittämänä. Manas venytteli raukeasti, laskeutui pehmeästi lattialle ja seurasi minua olohuoneeseen huiskamainen häntä tyytyväisyydestä väristen.

Tänään oli lukuvuoden avajaiset, jotka pidettiin edellisistä vuosista poiketen väkeä parveilevalla torilla. Aurinko paistoi ja kirpeässä syysilmassa leijaili ruuan tuoksu, yritin kyllä parhaani mukaan viihtyä, mutta kojujen yksinäinen kiertely kävi nopeasti tylsäksi. Söin Subwayssa ja kampesin itseni kömpelösti pyörän selkään. Lähdin. Mietin matkalla kuluneita viikkoja koulussa. Ensimmäinen viikko oli kaikista mahtavin, teimme sekaryhmissä tuotteita torimyyntiin ja muistan ajatelleeni että jos koulu olisi aina yhtä hauskaa ja porukka mukavaa, minut saisi neljän vuoden päätteeksi repiä ovista ulos ja silloinkin olisin luultavasti vain kiivennyt ikkunasta takaisin sisään. Mutta sitten alkoikin tunnit oman ryhmän kanssa ja vanha porukka siirtyi omille luokilleen. Ei sillä, kyllä meidän luokka tuntuu todella mukavalta, mutta olo muuttui nopeasti melko orvoksi tuttujen kasvojen kadottua. Kouluun on helppo ja mukava mennä, kaikille on voi hymysuin jutella, mutta ei minulla oikein ole ketään sellaista jonka kanssa rupatella ruokatunneilla tai viettää aikaa koulun jälkeen. Suurin osa luokasta tuntuu asuvan kaupungin keskustassa ja voivan noin vain piipahtaa iltakymmeneltä lähibubiin istumaan iltaa siinä missä itse en jaksa liikahtaakaan päästyäni koulusta kotisohvalle. Turhautuneimpina päivinä ne vanhat väsähtäneet ajatukset kelvottomuudesta ovat taas alkaneet kierrellä päässä (vaikka tiedänkin niiden olevan silkkaa roskaa, olenhan maailman mahtavin peittoburritoituja)

Olen viime aikoina pohtinut yllättävän paljon väärin elämistä. On jotenkin sikamaisen raivostuttavaa kun itse olen aina myrskynnyt kaikille läheisilleni ettei voi elää väärin jos tekee elämässään valintoja ja asioita joista itse pitää, mutta sitten itse tuijottelen ankeana seinää epäillen itseäni. Onko elämäni yhtä arvokasta kuin muiden jos en ole yhtä sosiaalinen? Olenko ankea luuseri jos en viitsi juhlia kuin pari kertaa vuodessa? Olenko jotenkin maanantaikappale jos häät ja lapset eivät kiinnosta? Vastauksen kyllä tiedän jo itsekin, mutta miten vakuuttaa se sille sitkeälle paholaiselle jossain takaraivon perukoilla?

5 kommenttia:

  1. Tunnen tuskasi! Tai no, en tiedä onko asia yhtä vaikea minulle kuin sinulle(?), mutta kyllähän se välillä hieman harmittaa, että muut juttelevat illanistujaisissa tai sitten vaikkapa ruokalassa yhtä soittoa toisilleen, kun itse istut hiljaa vieressä ja hymähtelet joillekin jutuille ja keskityt mieluummin tuijottamaan sitä ruokalan tekokasvia samalla kun ajatuksesi ovat jossain aivan muissa sfääreissä.

    Itse olen tavallaan vaan hyväksynyt sen, etten joko halua tai minua ei välttämättä aina kiinnosta small talkit ja yhtäsoittoa höpöttäminen saati juokseminen kaikenmaailman kissanristijäisissä ja bileissä, niin karulta kuin se kuulostaakin. Toki niissäkin olen näin alkuun käynyt, mutte itseni parhaiten tuntien tiedän kyllästyväni niihin pitkässä juoksussa. Kuulun muutenkin siihen porukkaan, joka ei välttämättä jaksa lähteä jatkoille ja astuu kotiovesta sisään ennen puoltayötä (ja olen siitäkin seuraavana päivänä usein onnessani, koska en voi sietää kamalia darra-oloja :-D)

    Kyllä elämä on yhtä arvokasta meillä epäsosiaalisilla tyypeilläkin!! Se pitää vain hyväksyä, vaikkei se joissain tilanteissa oikein itseltänikään onnistu... Ihmissuhteiden syventäminen on aikuisiällä muutenkin kamalan vaikeaa.

    VastaaPoista
  2. Kuulosti niin omilta fiiliksiltä nuo :D jotenkin tuntuu siltä, että missaako elämästä ja varsinkin nuoruudesta jotain olennaista kun ei vaan yksinkertaisesti jaksa ravata kaikkia pippaloita läpi tai jaksa kälättää kaikkia välitunteja. Mutta toisaalta kun kodin rauha on se asia joka pitää mielen kunnossa niin sen mukaan on mentävä :)

    VastaaPoista
  3. Tuttuja tuntemuksia mullekin. Mun äiti on silti aina sanonut, että "meidän tapa elää ei ole ainoa oikea tapa", lähinnä ihmetellessään jonkun muun valintoja. Kaikki elää tavallaan, ja ne on juuri oikeita tapoja juuri niille ihmisille :)

    VastaaPoista
  4. Pakko on kerrankin kommentoida kun nyt on oikeasti jotain sanottavaakin:

    Mulla oli toi ihan sama fiilis vuos sitten, kun alotin amkin uudessa kaupungissa josta en tuntenut ketään. Tuntu et kaikki oli tosi nopeita sosiaalisoitumaan, ja oloa pahensi se kun moni tuntui tietävän toisensa entuudestaan. Ne ekat kolme kuukautta oli ihan hirveetä aikaa, en uskaltanu syödä koulussa koska tuntui niin raskaalta alottaa keskustelemaan jonkun uuden ihmisen kanssa. Ja se mikä siinä tuntu niin raskaalta, oli just se kun koki et pitää edustaa koko ajan. Antaa aina mahdollisimman hyvä kuva itestään vaikka ois miten huono päivä. Tunnin jälkeen oli vaan niin helppo paeta aina kotiin rauhottumaan. Että aikaa se vei ennenku uskals jäädä koululle hengaa pitemmäks aikaa ku olis ollu pakko.
    Mut siitähän se sit lähti helpottumaan, vaikkakin meni kuukausia et pikkuhiljaa alko löytymään ees noita ihmisiä joiden kanssa jutella ruokalassa. Mut nyt toista vuotta alottaneena oon niin onnellinen siitä et oon tossa koulussa ja et meidän luokka on just tollanen. Et kyllä niitä ihmisiä sit alkaa löytymään ympärille. Ne on ne ekat viikot ja kuukaudet niitä raskaimpia kun koko ajan miettii millasen kuvan itestään antaa. Mut sit ku se unohtuu niin helpottuu moni muu asia. Ainaki meidän koulussa kahvila on sellane paikka, jonne voi mennä sillon jos on yksinki. Aina siihen tulee joku istumaan seuraks ja juttelemaan niitä näitä. Voin sanoo et kevätlukukaudella on ihan eri meininki jo sosiaalisoitumisen kanssa, että älä vielä luovuta! :)

    Ja bileistä sen verran sanon et ei todellakaan kannata potee huonoo omatuntoo jos ei jaksa niissä käydä. Mä olin ainaki koulupäivien jälkeen niin väsyny että väsytti vielä enemmän ajatus mennä joihinkin bileisiin taas edustamaan itteensä. Sen takia niitä on syksyllä niin paljon, et ihmisillä ois varaa valita mihin menee. Nyt syyskuu on sitä vilkkainta aikaa bileittenki kannalta, mutta kyllä se siitä helpottaa kun arki alkaa ja kaikki uusi alkaa pikkuhiljaa rutinoitumaan.

    Että tsemppiä kovasti lukuvuoteen, oon ihan 100% varma et kyllä se siitä.

    T. viime syksyn antisosiaalinen syrjäytyjä ja tän vuoden tuutori

    VastaaPoista
  5. Aaaaa nyt on pakko kirjoittaa sen verran että kiitos kaikista ihanista kommenteista, oma lievä epäsosiaalisuuteni ei tunnu enää niin syntiseltä ♥

    VastaaPoista