keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Glitch

Noin joka kymmenes kännykällä räpsäisty kuva räsähtää täyteen raitoja ja sinipunaisia palkkeja. Omalla tavallaan nuo kummalliset hutiotokset näyttävät hauskalta, mutta myös kielivät lumiani loppuaan lähenevästä elämästä. Ensimmäinen älypuhelimeni, se ainoa luuri jota en ole tapaturmaisesti surmannut, on jaksanut käsittelyäni kesällä jo neljä vuotta (yhtä kauan kuin minä olen asunut Lahdessa!) Uuden puhelimen ostaminen vetää naaman happamaksi. En malta millään uskoa että löytäisin yhtä hyvällä kameralla varustettua luuria, eikä säästettyjen rahojenkaan käyttäminen juuri houkuta. Miksei täydellinen puhelin voisi vain tipahtaa taivaasta syliini ja kestää ikuisuutta? Uuden kännykän metsästäminen tuntuu yhtä vaikealta kuin rikkinäisistä lempikengistä luopuminen.

Vanhan kännykän ohella olen yrittänyt sisällyttää luopumisprosessiini turhan negatiivisuuden. Heräsin eräänä aamuna hiestä märkänä ja suunnittelin lintsaavani ihan vain siksi etten halunnut esitellä kotitehtäviäni luokan edessä. Kävin koko bussimatkan hirveää päänsisäistä taistelua ja ennen tunnin alkua olin vähällä vain valehdella opettajalle etten ollut tehnyt mitään, vaikka oikeasti vietin monta monituista tuntia viilatessa kuviani. En tajua mistä koko koulujännitys tulee, olen tähän mennessä tehnyt kaikki tehtäväni ajoissa ja saanut niistä jopa hieman kehujakin, mutta silti käyttäydyn jatkuvasti kuin olisin päässyt kouluun vahingossa ja olisi vain ajan kysymys kun vahinko huomattaisiin. Eilen oli jälleen kerran kritiikkipäivä ja esiintymisjännitys oli niin karmaiseva etten pystynyt edes pitelemään työtäni ylhäällä käsien täristessä niin hillittömästi. Koko keho menee täydelliseen oikosulkuun jo matkalla luokan eteen, rip minä ja hyvästi vakuuttava esittelytilaisuus. Vaikka kokemukset ovatkin olleet kurjia, olen ylpeä siitä etten ole vanhojen tapojeni mukaisesti lintsannut. Surkeasta olosta huolimatta on mukava huomata olevansa yhä elossa ja että luokalta kyllä löytyy muitakin myötäeläjiä jotka kamppailevat esiintymisjännityksen kanssa. Kuka tietää, ehkä neljän vuoden päästä pystyn jo katsomaan yleisöön päin ja jopa muistan jälkeenpäin mistä olen puhunut.

Mielialan kohentaminen on ollut hienoista vuoristorataa, mutta arki alkaa vihdoinkin taas asettua uomiinsa. On jotenkin ironista että vatsani oireilee taas aloitettuani terveellisemmän syömisen, mutta olo on silti huomattavasti parempi juurespadan kuin raskaan roskamätön jälkeen. Liikunnan aloittaminen sen sijaan oli suorastaan sairaanloisen vaikeaa - ei se itse liikkuminen, vaan sen aloittaminen! Venyttelin pari viikkoa joka ilta ja vasta tänään sain hypeltyä itseni hikeen asti piit28:n parissa. Okei, tein vain puolet jumpasta, mutta saavutus sekin kun miettii miten kauan olen vain maannut kalmankankeana sohvalla. Vanha innostus alkaa onneksi hiljalleen nostaa päätään ja saatoin jo mennä uhoamaan, että tänä vuonna suoritan piit28:n ykköskierroksen lisäksi myös kakkos- ja kolmosversiot. Ainakin arjesta löytyy nyt jotakin tavoiteltavaa, muutakin kuin koulu.

4 kommenttia:

  1. Minäkin aina stressaan noita töiden esittämisiä ja muita! Edellisessä koulussa niihin alkoi tottua kun oli pieni ryhmäkoko, mutta nyt uudessa amk:ssa jännitys on taas palannut, ei niin pahana kuin ennen mutta kuitenkin. Mutta kaipa se siitä pikkuhiljaa kun taas tottuu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yyh, kunpa tottuisin itsekin! Jokainen kerta tuntuu yhtä kamalalta. Ehkä se hieman helpottaa ettei enää jaksa hävetä asiaa

      Poista
  2. Tuttu tuo tunne että olisi päätynyt kouluun vahingossa. Paitsi et mä ihan tosissani odotin ekat kaks viikkoa milloin joku ottaa puhutteluun ja sanoo et anteeks meille on käynyt tällainen moka ettet sä voikaan opiskella täällä :D En muista mitä piti tapahtua ennenkuin oikeasti tajusin, että ehkä sille on joku selitys miks mä oon tuolla koulussa. Että kyllä se siitä helpottaa älä huoli! :) Oot nyt ylittänyt selkeesti ittees kun oot vaan sitkeästi mennyt esittelemään koulutehtäviä esiintymisjännityksestä huolimatta, ja oot joutunut sen oman mukavuusaluees ulkopuolelle varmaan muissakin tilanteissa. Muista olla ylpeä itestäs! Se on ihana huomata jälkeenpäin pystyneensä johonkin missä ennen ois menny sieltä missä aita on matalin.

    VastaaPoista