perjantai 3. helmikuuta 2017

Käsivarren mitalla

Myönnettäköön että kuukauden shoppailulakon jälkeen saatoin ostaa uudet urheiluliivit. Tajusin eräänä päivänä että nykyiseni ovat paitsi epämukavat, myös viitisen vuotta vanhat! Jotenkin ajatus vain alkoi ällöttää harvoine pesukertoineen niin paljon että oli pakko hankkia uudet — yritän kuitenkin jatkaa helmikuunkin nakuilulinjaani ja jättää rätit suosiolla kauppoihin. Piit28 sujuu edelleen hyvin, vaikkakin taukopäiviä on ollut pakko pitää useammin kuin olisin halunnut. (Puolen tunnin hikijumppa ei vain tule ensimmäisenä mieleen 11 tunnin koulupäivän päätteeksi.) Tuoreeltaan lunastetut kakkos- ja kolmosversiot odottavat portaalissa korkkaamistaan ja minusta tuntuu pitkästä aikaa siltä että elämässä on mielekästä haastetta. Nyt kun koko kidutusohjelmalle perustettiin oma facebook-ryhmänsäkin, on paljon helpompi löytää juttuseuraa joka ei vaivaannu rasittavasta halustani kerrata kuinka paljon on milloinkin tullut hikoiltua.

Vaikka kuntoilu on tuonut elämään paljon mukavaa sisältöä, iänikuiset vatsaongelmat jaksavat varjostaa hyvääkin päivää. Kävimme eilen luokan kanssa typografian opettajan luona selailemassa kirjoja ja syömässä, eikä vatsani ole ollut puoleen vuoteen yhtä kipeä kuin samana iltana. Vatsa turposi kuin sementillä täytetty jalkapallo ja iho tuntui niin pinkeältä että pelkäsin sen suunnilleen repeävän täyteen raskausarpia. Särkylääkkeet, vatsalääkkeet, kuuma kylpy ja lämmin kauratyyny helpottivat aavistuksen, mutta kyllä siinä sai hyvän tovin kärvistellä kylmä hiki otsalla. Ei olisi pitänyt syödä kookoslinssikeittoa, perkele. Ärsyttävää kun kylminä talvipäivinä tekisi mieli jotakin lämmintä lohtujuomaa, mutta mikään ei kelpaa vatsalle. Mietin eilen jo tosissani että menen sittenkin kiltisti sinne kolonoskopiaan, mutta muutin mieleni kun kaikki olikin taas aamulla hyvin. Luulen että kärsin oikeasti ''vain'' stressivatsasta (IBS) ja pahentavani tilannetta koulun kahvilla ja turhalla murehtimisella. Lupaan kyllä pyhästi meneväni tähystykseen jos raudat eivät pysy kehossa, mutta ainakin terveydenhoitajan mukaan tilanne näytti kontrollikäynnillä lupaavalta. Koko anemiaepisodin jälkeen asenteeni verikokeita kohtaan on kummasti keikahtanut päälaelleen ja kävisin mielelläni näyttämässä käsivartta ihan vain varmuuden vuoksi siinä missä ennen verikokeita välteltiin viimeiseen asti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti