keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

SUPER GONE

Olin aamulla melko varma siitä että tarvitsisin valtavan annoksen kesää suoraan suoneen. Katselin silmät ristissä videoita Korkeasaaren arjesta ja taustalla kaikuva lokkien huuto sai minut potemaan hienoista haikeutta toukokuun ensimmäisiä helteitä ja sataman jäätelökioskia kohtaan. Pitkän horrostamisen jälkeen tekisi mieli elää hieman, matkustaa jonnekin, istua junassa ja juoda pillimehua paljaat hiekkaiset jalat penkille nostettuna. Nyt kun kesän ohjelma on jotakuinkin tiedossa, turha ahdistus alkaa väistyä ja pieni innostus hiipiä tilalle. Tylyconin liput hurahtivat harmittavasti ohitse, mutta Desucon kutsuu kesäkuussa ja opintotuki juoksee heinäkuun loppuun kieliä opiskellessa. Hain kyllä kesätöitäkin, mutten jaksa odottaa ihmeitä kaupungilta jossa töitä ei ole herunut ennenkään.

Disturbia turautti tuulahduksen sitä kaivattua kesää meidän ahtaasta postiluukusta hämmästyttävällä viikon toimitusajalla. Tilasin muutaman söpön t-paidan mustan kellohameen kaveriksi ja yhden katu-uskottavamman röllipaidan, joka on juuri sopivasti sitä kummallista tummanharmaata josta kissankarva ei erotu kirveelläkään. Täytyy myöntää että säikähdin ensiksi paitojen suurehkoa kokoa. Joku kummallinen käsitys on roikkunut matkassani teiniajoista asti, muutun nimittäin välittömästi valtavaksi virtahevoksi jos paita ei ole niin ihonmyötäinen kuin vain voi olla porautumatta nahan alle. Hämmästyksekseni minkäänlaista muodonmuutosta ei tapahtunut, näytin itse asiassa ihan kivalta ja uskalsin jopa irroittaa hintalaput paidoista. Hankintalistalta puuttuvat enää käytännölliset kesäkengät, kahdet mustat pillifarkut ja pitkähihainen. Päätin etten osta pöksyjä ennen kuin olen taas normaaleissa mitoissani ja yritin vakuuttaa itselleni ettei se viidellä sentillä kasvanut reidenympärys ole vielä laskettavissa ''huolestuttavaksi lihomiseksi'' vaikka farkkuni repesivätkin.

Vähille vaatteille pyhitetyn vuodenajan lähestyminen vetää ajatukset jatkuvasti painoon, omaan kroppaan ja niihin päiviin jolloin en ole viitsinyt kuntoilla. Välillä on pakko muistuttaa itseään että hyvältä näyttää, hyvältä tuntuu ja kolme kuntoilukertaa viikossa riittää. Koko hysteerisyys aiheesta ärsyttää niissä mitoin että tekisi suunnilleen mieli pyyhkiä takamus jokaisella kaupan kassalla paistattelevalla naistenlehdellä, joka kehottaa pudottamaan kiireesti ne kymmenen kiloa ennen rantakauden alkua. Välillä tuntuu että koko elämä on yhtä pakkomielteestä toiseen tanssimista. Aina kun alkaa stressata, onnenpyörä pyörähtää päässä ja valitsee kulloisenkin kauhuskenaarion. Tähän astisia kestosuosikkeja tuntuvat olevan a) oma piilevä kuolemansairaus b) kissojen piilevä kuolemansairaus c) piilevä kuolettava vahinkoraskaus (joka ei tietenkään näy testeissä tai vatsan koossa) ja d) holtiton lihominen ja ajautuminen yleiseen rappioon. Kyllähän se ärsyttää, mutta hyvä puoli on se, että kun tunnistaa omat taipumuksensa, osaa myös tarpeen tullen puuttua niihin. Voisitko kesä nyt vain tulla kiltisti niin huolet puolittuisivat kerralla?