maanantai 10. huhtikuuta 2017

Apinoivien planeetta

Muistin muutama viikko sitten omituisen ajatusleikin, jota pohdin usein kun olin pieni. Jos eläimet tekisivät luontodokumentin ihmisistä, millainen se olisi? Kuvittelin pienen tutisevan hiiren puristamassa mikrofonia safarihattu päässään, se kyyristeli turvassa sohvan alla samalla kun suuret vaaleanpunaiset apinat möykkäsivät ja tömistelivät valtavilla hyllyvillä räpyläjaloillaan. Tanner tärisi ja hiiri selosti kuinka homo sapienseilla on harmittomista tasahampaistaan huolimatta väkivaltainen luonne ja hillitön ruokahalu. Ajatus jäi päähäni jumiin. Tavallaan siinä on paljon ituakin. Kun ajattelee ihmisiä vain kaljuina, lajityypillistä käyttäytymistään kömpelösti toteuttavina kädellisinä, maailma näyttää jotenkin paljon yksinkertaisemmalta ja surkuhupaisammalta paikalta.

Tämä apina ei ole juurikaan toteuttanut niitä eläimellisiä viettejään, ellei hedelmien suurkulutusta ja pesänrakennusta sohvalle lasketa. Maaliskuun lopulla maailma kävi jotenkin niin ylivoimaisen ankeaksi, että otin omaa lomaa koulusta ja matkustin susirajalle sukuloimaan ja moikkaamaan muutamaa vanhaa kaveria. Sitten yhtäkkiä tuli kevät, eikä sydänalaa enää puristanutkaan niin kamalasti kuin yleensä. Kulahtaneen keltainen pyörä pääsi hiekkatielle ensimmäistä kertaa, kasvatin kissoille ruukullisen ohraa ja tajusin että olohuoneeseen paistaa aurinko. Sain kesätöitä heinäkuulle, asiakastyön elokuulle ja varmuuden siitä että uusi puhelin on tulossa. Vielä kun jaksaisi sinnitellä vajaat kaksi kuukautta niin kalenteri löyhentyisi huomattavasti samaa tahtia kun ulkolämpötila nousee, vaatteet vähenee ja olo kevenee.

Ps. Tajusin että olemme pian Petrin kanssa asuneet tässä ''uudessa'' asunnossa tasan vuoden, eikä täällä näytä vieläkään valmiilta! Jos tiedätte paikkoja joista voi ostaa nättejä taidejulisteita niin saa vinkata

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti