sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Where the nice things are





Kuluneet päivät ovat kieppuneet kummallisessa hurmiossa. Kesä. Kaksi päivää koulua jäljellä. Pian koittava Korkeasaarireissu, Linnanmäki ja Desucon. Vatsanpohjassa kutkuttaa epäuskoinen huojennus, pian olen ollut nykyisessä koulussani tasan vuoden ja uudet oppilaat virtaavat syksyllä sisään. Vaikka uusi kännykkä ja keventyvä päiväjärjestys laskettaisiinkin mukaan, suurin riemun aiheeni viime aikoina on ollut Manas. Olen jo neljä vuotta haaveillut siitä miten kulkisimme kissan kanssa valjaissa pihalla, mutta ulkoilutettava on ollut asiasta vahvasti eri mieltä. Viimeisten kahden vuoden yritykset ovat kuta kuinkin menneet aina samalla kaavalla: Manas roikkuu kynsin olkapäässäni koko matkan rappukäytävästä pihalle, ei suostu poistumaan sylistäni ja työntää päänsä niin syvälle kainalooni että olen alkanut vakavissani miettiä onko birmassani ripaus strutsin verta. Ohikulkijat saavat kissan muistuttamaan lähinnä vihaisena puhisevaa pallokalaa ja valjaat osuvat juuri siihen mystiseen neliraajahalvauspisteeseen joka lamauttaa kissan ennen kuin ehditään edes ovesta ulos.

Uskon että muutolla rauhallisemmalle alueelle on ollut iso osa kissan tottumisesta ulkoiluun, nykyisellä pihalla on kyllä liikennettä (lapsiperheitä ja koiranulkoiluttajia, asumme juuri päiväkodin vieressä) mutta autoja ei näy kuin parkkipaikalla ja pihaa ympäröi puistomaiset hiekkatiet ja pieni mäntymetsä. Vein eilen Manaksen ensimmäistä kertaa ulos tänä vuonna ja mokoma on aivan kuin uusi kissa. Portaiden kulkeminen hermostuttaa yhä, mutta kun pääsen istahtamaan nurmikolle kissa sylissäni, se hetken rauhoituttuaan laskeutuu omatoimisesti nurmikolle tutkimaan lähimaastoa. Manas istuskelee mieluusti silmät sirrillä mattotelineen alla mistä se voi turvallisesti tarkkailla hiekkatiellä kulkevia ihmisiä ja nakertaa laatoitusten välistä puskevaa nurmea. Ohitse kulkevat pikkulapsiperheet osaavat käyttäytyä nätisti eikä koiristakaan ole ollut päänvaivaa. Ainoa pieni ryppy muutoin mukavassa ulkoilussa on se että Manas ilmoittaa varsin kovaäänisesti itsestään jos ei pidä tuijotteluista tai kun valjaissa olo alkaa jo kyllästyttää. Luulen että sivusta kuuntelijat saattavat saada pientä hupia siitä kun pieni valkoinen kissa narisee komentavalla äänellä ja narun päässä oleva ihminen vastailee kiireesti ''Juujuu, kohta mennään sisälle shhh!''

Takaisin sisälle meneminen on tuplasti helpompaa kuin ulos tuleminen. Manas päätti jo eilen suunnistaa kesken ulkoilun lähimmälle ovelle ja jo tänään löytyi oikea rappukin. Aika näyttää, ehkä me jo syksyllä kävelemme hiekkateitä pitkin kuin vanhat tekijät.

1 kommentti:

  1. Aww, ihania nuo kissakaverit kyllä <3 Toivottavasti Manas jatkaa totuttelua yhtä mallikkaasti!

    VastaaPoista