perjantai 2. kesäkuuta 2017

Eläimellistä menoa




Korkeasaaressa oli harvinaisen paljon nukkuvien eläinten karvaisia takamuksia, mutta linnut ja liskot esittäytyivät senkin edestä. Valkoposkihanhien pesimäaika takasi sen ettei eläintarhasta puuttunut hädissään pyrähteleviä ihmisiä vihainen hanhi kannoillaan — saatoin itsekin ottaa muutaman hätäisen juoksuaskeleen ennen kuin Elina kiltisti infosi että pesää vartioiva koiras kannattaa ohittaa itsevarmasti ja rauhallisesti. Pyrähtelin kakaramaisen innostuksen vallassa häkiltä toiselle, toivoin voivani adoptoida kilipukin ja tunsin suurta sielujen sympatiaa risuilla riehuvaa apinaa kohtaan. Ihmiset eivät sen sijaan olleet yhtä herttaisia, kellään ei tuntunut olevan minkäänlaista käsitystä pesimärauhan merkityksestä ja tasaisin väliajoin jonkun ihana kullannuppu härnäsi hanhia syöksähtelemällä käsiään heilutellen suoraan niiden eteen. Kerran eräs hurmaava rouvashenkilö antoi taaperonsa lähestyä hanhea leipä kädessä ja sai hirveän raivokohtauksen kun lintu otti ja nokkaisi lapsen kenkää. Hullu vittusaatanan lintu kuulemma yritti tappaa lapsen ja kirkuva nainen roikotti hämmentynyttä taaperoa kainaloista potkien kiukkuisesti hanhea kohti. Sadatteleva nainen kiiruhti tiehensä rattaineen ja koiras jäi asemiinsa vartioimaan pensaikossa hautovaa rouvaansa. Sympatiat olivat enemmän hanhen kuin naisen puolella. Sokerihumala, Lushin karkintuoksuinen myymälä ja jätimättöhampurilaisannos kruunasivat reissun. Olin kotimatkalla niin unelias etten oikein enää voinut muodostaa selkeitä lauseitakaan. (Haluan tästä lähtien aina ja ikuisesti joka vuosi Korkeasaareen!)

Seuraavana päivänä vanha lukiokaveri tupsahti yökyläilemään, syömään sipsejä ja koukuttamaan minut Doctor Whon ihmeelliseen maailmaan. Katsoimme vierailun toisena päivänä uuden Alien -leffan, söimme kiinalaisessa ja viileää tihkua puskeva taivas sai verkkosukkahousut tuntumaan huonolta valinnalta lähtiessäni yksin kotia kohti. Yritin levähtää, mutta villinä stressipallona epäonnistuin. Seuraavat muutamat päivät kuluivat aamusta iltaan koululla, sopimuksia häthätää juoksuttaessa ja vielä muutamaa kaveria moikkaillessa. Vaikka ihmisten näkeminen on aina mukavaa, tajusin mokoman todella kuluttavaksi toiminnaksi. Yleensä olen jo ihan poikki yhdestä ihmistentäyteisestä päivästä joten seuraavat 1000000 vuotta varmaankin kuluvat koomassa. Tai ainakin viikonloppu. Sitten onkin ohjelmassa jo lisää juoksentelua, mutta onneksi juoksentelukaverini on tällä kertaa pikkusisko, joka väsähtää sosiaalisuuden yliannostuksesta aivan yhtä nopeasti kuin minäkin.

6 kommenttia:

  1. Korkeasaari on kyllä ihana paikka! Monta vuotta jo ollut perinteenä käydä joka kesä siellä. Tosin ne kurittomat kakarat on raivostuttaa kun eivät tajua siellä eläinten ehdoilla olla :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omasta edellisestä vierailusta oli kyllä aivan liian kauan, ehdin jo unohtaa miten siistiä siellä oikeasti on : D

      Poista
  2. näen silmieni edessä sut vihoissasi heiluttamassa kuusenoksarisua kasvoillasi villi apinairvistys (kiljut myös apinahuutoja) ja manaamassa lasten vanhemmat syvälle sinne itseensä.

    raivoisa milka, ai että, harvinaista mutta aina yhtä hämmentävän maagista! ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistuttaisin vihaisena enemmän heliumäänistä marakattia enemmän kuin jylhää ja kunnioitettavaa vuoristogorillaa >XDD ♥ Luultavasti pakenisin ensimmäisestä laukuniskusta pensaaseen

      Poista
    2. onneksi en maininnut mitään vuoristogorillasta... hehehheee. ;----D
      (kommentointi vuosituhannen jälkeen tähän on ihan ok)

      Poista
  3. Oi siellä on kivaisan näköinen käärmes! :D

    VastaaPoista