sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Aneemisen laihaläskin päiväkirja


Ruokavalio mullistui niin extemporena etten ehtinyt syödä sitä viimeistä rasvaa tihkuvaa grillimättöä, kuten olin etäisissä kuvitelmissani luullut tekeväni. Hassua kyllä, se ei edes harmita. Kun ruoka pääsi loppumaan jääkaapista, minä ja Petri päätimme alkaa syömään pääasiassa kasvispohjaisesti. Se oli vähän niin kuin olisi repäissyt laastarin mahdollisimman nopeasti irti: ei turhia jäähyväisiä roskaruualle, vetistelyjä tai kauhisteluja. Ensimmäiset pari päivää olivat hirveitä, koska kumpikaan ei jaksanut käydä kaupassa tai ollut sen kummemmin suunnitellut mitä syödä. Kokattuani pari yököttävää yritelmää, itkettyäni nälkää ja avattuani lopulta youtuben ihmeellisen maailman tajusin ettei se nyt niin vaikeaa olekaan.

Myönnän suoraan että heti ensimmäiset ajatukseni kasvispohjaisesta ruokavaliosta olivat että minusta tulee hassulta haiseva aneeminen laihaläski joka kuolee säännöllisin väliajoin papujen aiheuttamiin vatsavaivoihin, mutta kun tarkemmin ryhdyin miettimään, tajusin että minähän olen jo vatsavaivainen aneeminen laihaläski. Hassua miten ravintoarvot alkavat huolestuttaa heti kun puhutaan kasvisruokavaliosta, mutta eineksillä voi elää vaikka viikkoja putkeen vailla murhetta moisesta. Ahmin dokumentteja aiheesta ja se vain vahvisti käsitystäni siitä että olen apina ja tarvitsen apinoille suunnattua ruokaa (heh.) Kahdella ja puolella viikolla ei vielä voi hirveästi rintaa röyhistellä, mutta kaikista epäilyistäni huolimatta huomaan konkreettisia muutoksia olossani jo nyt. Flegmaattinen raskas olo? Poissa. Turvotus? Poissa. Tuntuu oudolta pyöräillä töistä kotiin ja vain alkaa puuhastelemaan jotakin sen sijaan että rojahtaisin suoraan sohvan uumeniin potemaan koko illan kestävää koomapotilastilaa. Poissaolollaan loistavat vatsaongelmat ovat isoin muutos, olin jo niin tottunut siihen että ruokarumpuni on 24/7 sekaisin, että normaali toiminta tuntuu ihmeelliseltä. Kyllä ne kolme pudonnutta kiloakin kohottavat mielialaa, kun muistaa ettei paino ole kuin jojonnut kilon alas ja aina kaksi ylös viimeisen puolentoista vuoden ajan.

Minulla ei ole koskaan ollut erityisen hyvä suhde ruokaan. Olen laskenut kaloreita, kärvistellyt kiukkuisena nälän partaalla, ahminut itseni kipeäksi ja oksentanut. Ajattelin että nyt kun kaikki muu on kokeiltu niin mitä menetettävääkään enää on. Luulen että kypsyttelin ajatusta jossakin alitajuntani uumenissa jo keväällä seurailtuani tuttujen kasvissyöntiä kummallinen levottomuus päällimmäisenä mielessä. Itse ehdotus kuitenkin tuli Petriltä isona yllätyksenä. Tiedän etten jaksaisi totaalikieltäytymistä, joten emme ole harrastaneet armeijakuria aiheen äärellä. Jos joskus tekee mieli maksamakkaraa sitä saa syödä ja synttäreiden kunniaksi voi tilata pizzan. Herkut herkkuina ja kohtuus kaikessa. Voisin juhlia ja julistaa megafonin kanssa torilla miten hyvältä tuntuu syödä miten paljon vain lystää ja kuinka värikäs ruoka on sielun pelastus, mutta taidan nyt kuitenkin pysyä henkseleissäni ja odottaa nöyrästi sen puoli vuotta ennen kuin alan jyrisemään aiheesta sen kummemmin. Nyt kuitenkin tuntuu kivalta. Kauramaito on kaveri.

Ps. Kuvista puuttuu melkein kaikki lämpimät ateriat koska ehdin aina syödä ne ennen kuin kuvaaminen tulee mieleen! En syö pelkästään näkkäriä, paprikaa ja salaattia.

2 kommenttia:

  1. Ihan tosi hyvän näköisiä ruokia! Pitäisi itsekin vähän ruokavalion kanssa ottaa itseä niskasta kiinni, olisi kiva muutama kilo saada painoa pois. Nyt päätin ainakin, että pyrin jokaisena vapaapäivänä tekemään kävelylenkin :)

    VastaaPoista