lauantai 26. elokuuta 2017

Kummituskerho ja kenkäteline


Vedin peiton pääni yli, liityin kummituskerhoon ja pakenin piirrettyjen pariin. Mietin masennuksenpuuskissani milloin elämä alkoi pyöriä oikeanlaisten kosteusvoiteiden ja kortisonigeelien löytämisen ympärillä ja miksi viikkoni kohokohta oli se kun sain viimeinkin hankittua eteismaton ja kenkätelineen. Jokavuotinen masennussykli osui jälleen kerran alkusyksyyn, vaikka ulkona on vielä raikasta ja vehreää vailla ensimmäistäkään kellertävää lehteä. Otin 400 selfietä kummallisesta kalpeasta naamastani ja vain yksi onnistui. Ajatukset seilaavat päämäärättömästi laidasta laitaan, nukahtaminen on hirveän vaikeaa ja paatuneena unissakävelijänä herään usein siihen että olen noussut istumaan sängynreunalle aikeissa käväistä eteisessä. Ja samaan aikaan kaikki on kuitenkin hyvin, se masennuksessa ärsyttää eniten. Sitä luulee tekevänsä kaiken oikein: syövänsä terveellisesti, kuntoilevansa, näkevänsä ihmisiä ja tekevänsä motivoituneena töitä ja silti se iskee ensimmäisen nurkan takaa kuin nyrkki naamaan. Se on vähän kuin jokavuotinen räkätauti, aina vain tulee uskottua pesevänsä tarpeeksi käsiään ja pian jokin pöpö onnistuu kuitenkin livahtamaan elimistöön. Onneksi on Netflix, Petri, nallekarkin muotoisia vitamiineja ja paksu lämmin huppari, jonka uumenissa odottaa kausimasennuksen poistumista. Välilehdelläni lepää auki sekä Ikean toivelista että kaksi kaunista taulua. Jospa tämä pesänrakennus pääsisi hyvälle mallille ennen seuraavaa kevättä.

maanantai 14. elokuuta 2017

Reissatessa roiskuu


Kävin pitkästä aikaa (melkein) koko perheen kanssa reissussa. Tallinnan katuja huuhtoi ajoittainen rankkasade kun kiiruhdimme säätä hekotellen pitkin vanhankaupungin kumpuraisia mukulakivikatuja nähtävyyksien perässä. Sateenvarjot pomppivat päiden päällä, lokki kerjäsi nenäkkäästi herkkuja turistimeressä ja paahdetut kanelimantelit lämmittivät kämmeniä ruskean paperitötterön lävitse. Hassua miten vähän kaatosade vaikuttaa matkan laatuun kun seura on hyvää, yllätyskastumiset lähinnä kirvoittivat yllättyneitä kiljahduksia ja virneiden sävyttämiä vitsailuja loistavasti valitusta ajankohdasta. Virukeskuksessa näin maailman kauneimman teepannun. Kävin tuijottelemassa pääkallolla varustettua posliinikaunotarta useampana päivänä putkeen kulmat tuskallisessa kurtussa. En ostanut pannua, oli pakko olla inhottavan järkevä. Sain kuitenkin uuden kauniin päiväkirjan ja mätsäävät pupukorvakorut äidin ja pikkusiskon kanssa, enkä halua edes ajatella sitä suklaamäärää jonka ahdin karkinnälkäiseen kitaani hotellihuoneen pehmoisissa lakanoissa. Olin jo unohtanut miten mukavalta tuntuu yöpyä hotellihuoneessa, nukkua juuri vaihdetuissa lakanoissa, tuoksua puhtaalta ja levitellä rapisevia ostoksia pitkin upottavaa sänkyä kylpytakkiin kääriytyneenä. Join tasan yhden lasin kuohuvaa ja kärsin heti krapulasta. Vanhuus iski etuajassa.



Ehdin olla Viron reissun jälkeen kotona neljä ärtymyksentäyteistä päivää, joiden aikana selvisi että kerrostalomme häkkivarastoihin oli murtauduttu peräti kolme kertaa peräkkäin. Kaiken kukkuraksi joku oman elämänsä superkapinallinen tyhjensi pyöräni renkaat, varasti naapurin pyörästä jarrut ja levitteli häkkivarastostamme nyysittyjä papereita pyörävarastoon. Koko tilanne otti pannuun ja rajusti, eikä suinkaan vähiten silloin kun polkupyörä piti raahata hissittömän talon neljänteen kerrokseen turvaan. Toivon pyhästi kaikkea pahaa niille niljakkeille joiden mielestä ilkivalta oman talon asukkaita kohtaan on hupaisa ajatus. Onneksi Petri on luvannut auttaa voimailemaan pyörää portaita pitkin jollei taloyhtiö saa ilkivaltaa kuriin ennen koulujen alkua.

Matkasin perjantaina Hämeenlinnaan Ennsesterin tykö nauttimaan elomessujen paahteisesta säästä ja aurinkorasvan tuoksusta. Höyryävä kojuruoka, livemusiikki, irtojäätelö ja iloinen hälinä jäivät messuista päällimmäisenä mieleen. En tajua miten jokin niin yksinkertainen asia kuin nurmikolla istuskelu ja leppoisa rupattelu voi tuntua niin luksukselta kuin silloin tuntui. Heitimme talviturkkimme nauraen ja kiroillen, söimme kokonaisen suklaakakun ja katsoimme putkeen koko Orphan Blackin ensimmäisen tuotantokauden. Tajusin kotimatkalla että juuri sitä olin koko kesän kaivannutkin. Muistio itselleni: hengaile useamminkin kokonaisia päiviä ulkona, se on yllättävän virkistävää kun ottaa huomioon miten paljon tulee istuttua koneella töiden ja koulun puolesta.