lauantai 13. tammikuuta 2018

Jospa sitä nyt kuitenkin eläisi

Uusi vuosi, vanha minä, jäiset junaradat ja mustat silmänympärykset. Vuoden toinen viikko on ollut aivan uskomattoman tiivis paketti, on aina yhtä surkuhupaisaa nähdä minkä tuottavuuden purkauksen deadlinet saavat aikaan aivan viimeisillä tunneillaan. Kahden kuukauden projektiin tarvitaankin yhtäkkiä vain kaksi päivää, kuukauden esseeseen kaksi tuntia, eikä se hirveässä kiireessä maalaaminenkaan yhtäkkiä olekaan opintopisteiden menetystä huonompi vaihtoehto. Kaiken tukka putkella hurjastelun lisäksi ehdin myös ilmoittautua uusille kursseille, aloittaa kirjansidonnan ja murehtia sitä miten kaikki lähimmäiseni tai lähimmäisteni lähimmäiset tuntuvat juuri nyt sairastelevan ja kuolevan kuin liukuhihnalta konsanaan. Vuosi alkoi siis samaa mallia kuin ennenkin: olen stressaantunut kuin pieni eläin. 

Alkaneen vuoden kunniaksi voin kuitenkin kerrankin sanoa että vaikka nyt kyseessä olenkin vanha minä, olen oppinut uusia temppuja. Osaan jo suhtautua paljon rennommin omiin koulutöihini, eikä niiden esittely vedä minua alemmuuskompleksien alhoon. Opin viime vuonna että kasvispainotteinen ruokavalio on se the juttu omaa jaksamistani ajatellen. Pääsin eroon neulakammostani. Opin juomaan hurjasti vettä. Ehkä isoimpia juttuja ovat kuitenkin se, että aloitin taas päiväkirjan kirjoittamisen rauhoittuakseni ennen nukkumaanmenoa ja se että sain viimeinkin varattua ajan psykologille. Huraa vanha minä ja uudet seikkailut!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti